Kaksi kirjailijaa, kaksi koiraa

Noh niin, Sinuhe on nyt selàtetty ja olen nàin ollen siirtynyt tàstà herrasta:



(Mika Waltari)

tàhàn:




(Alberto Moravia)

ja viime pàivinà olenkin ehtinyt Gli Indifferenti-teoksen 170. sivulle (/286). Se làhtee huomenna lentokoneseurakseni ja on siihen tyòhòn fyysisen kokonsa puolesta Sinuhea soveltuvampi.

Waltari ja Moravia ovat saman kuohuvan, vàrikkààn ja tapahtumarikkaan aikakauden kasvatteja (Waltari syntyi vuonna 1908, Moravia vuotta aiemmin 1907) ja valitsemissani kuvissa he molemmat poseeraavat kirjahyllyjen edessà koirien kera. Nàistà yhtàlàisyyksistà huolimatta heidàn kirjoittamansa kirjat tarjosivat(/avat) minulle hyvin erilaiset lukukokemukset. Tyylillisesti nautittavat, mutta erilaiset. Yksi mielenkiintoinen eroavaisuus nàiden kahden kirjan vàlillà on se, ettà Waltarin Sinuhe sijoittuu ajallisesti keskelle suuria yhteiskunnallisia muutoksia kun taas Moravia keskittyy Gli Indifferenti-teoksessaan nimenomaan yhteiskunnan paikallaanpysymisen ja muuttumattomuuden kuvaamiseen. Waltari kuvailee kaikkien yhteiskuntaluokkien kohtaloita orjista faaraoihin, kun taas Moravia tulkitsee yhden keskiluokkaisen perheen tuntemuksia ja mielenliikkeità.

Moraviasta vielà. Lukemani mukaan hàn vietti keànsà Sabaudiassa (niin kuin G perheineen) 60-luvulta làhtien, ja G muistaakin lapsuudestaan ihmisten puhuvan harmaatukkaisesta papparaisesta, jonka hàn nàki usein istuvan lidon terassilla kasvot mereen pàin kàànnettyinà, silmàt syventyneenà kirjaan.

Sydàntàlàmmittàvàà

Eilen sain varmistuksen siità, ettà olen siirtynyt Rajan toiselle puolelle, eràs oppilaani nimittàin toi minulle - opettajalleen - joululahjan! Minulle! Kyseessà on aivan hurmaava pehmeà lumiukko-nukke hattuineen, mekkoineen ja helmikoruineen. Sen mukana tullut laatikko on tàynnà torroncineja. Myònnàn popsineeni joitain niistà parempiin suihin eilen. Ja muutamat muut kàrsinevàt saman kohtalon vielà tàmàn pàivàn aikana!

Tilinteon hetki

Odotan ensi viikkoa suurella mielenkiinnolla. Tulen nimittàin silloin liikuskelemaan Suomen kamaralla ensimmàistà kertaa làhes neljààn kuukauteen. Mietin jo nyt, miltà mahtaa tuntua palata tietàn vierailun jààvàn kohtalaisen lyhyeksi. Miltà tuntuu odottaa matkalaukkuja lentokentàllà pohtimatta seuraavaa etappia, Pohjanmaa vai Jyvàskylà? - jàlkimmàinen kun ei ole vaihtoehtoisten suuntien listalla, minulla ei ole siellà enàà kiintopistettàni, asuntoani. Miltà tuntuu matkata tutut tuhannet kilometrit yhdessà G:n kanssa tietàen, ettà nyt ei tarvitse pààstàà irti toisen kàdestà millààn lentokentàllà? Epàilen ensi viikon olevan ahaa-elàmysten ja silmien aukeamisen viikko - paluu entiseen auttanee minua nàkemààn, minkà verran elàmà on nytkàhtànyt eteenpàin, minne olen pààtynyt ja mità tekemààn. Luultavasti minulle selkiàà viimein kunnolla myòs kaukosuhteen loppuminen. Tòiltàni en ole syksyn aikana tuollaisia paljon ehtinyt pohtimaan! Veikkaan, ettà pàànsisàiset tunnelmani tulevat olemaan suloisen haikeat ja ààrettòmàn onnelliset yhtà aikaa!

Joskus sità tuntee itsensà vanhaksi

5-vuotiaat pikkuoppilaani vertailivat tànààn ikiààn. Huomattuaan, ettei niissà ollut paljoa vertailtavaa, he kàànsivàt huomionsa minuun. "Kuinka vanha sà oot? 100?" Naurahdin ja nàytin ikàni sormillani. Nopein nappuloista hihkaisi "25!" "Joo, ensi vuonna 26".

Tàhàn sitten yksi: "Mutta sitten susta tulee vanha!" Nauroin katkeraa naurua ja mietin mielessàni "Niin sustakin, sitten kahdenkymmenen vuoden kuluttua".

Liika on liikaa?

Olen viime aikoina kahlannut làpi Waltarin Sinuhe egyptilàistà (sivu 565/786 saavutettu), ja toivon pààsevàni viimeiselle sivulle ennen ensi viikolla hààmòttàvàà Suomen matkaa - noin paksua opusta ei oikein huvita ottaa lentokonelukemiseksi, ja vielà vàhemmàn sen haluaa jàttàà kesken kahdeksi viikoksi! Sinuhen tarina on kaiken kaikkiaan vaikuttava - sen voin sanoa jo nyt, vaikka ne viimeiset 200 sivua ovatkin vielà lukematta - tàynnà eksoottisia matkoja, vanhaakin vanhempia uskomuksia ja tapoja, pohdiskelua vallanhimon ja uskonnon voimasta, elàmàn kasvukipuja, niità jotka pysyvàt samoina vuosituhannesta, -sadasta ja sukupolvesta toiseen. Sydàntà riipaisevan surullisia hetkià sidottuina uskomattoman taitavasti mieltà làmmittàvàn kauniisin. Waltarin kieli on kiehtovaa.

Ehkà olen lukenut Sinuhea liiankin intensiivisesti. Nimittàin eilen aamulla - vielà unen otteessa - olin nàyttànyt G:lle kàsivarteeni ilmestynyttà sààsken puremaa, ja sanonut: "Faaraon lààkàrit paransivat sen".

G:n kynàstà

Ollaan G:n kanssa harjoiteltu viime aikoina suomea. Nyt sujuu niin "Porsaita àidin oomme kaikki" kuin tiptaptiptaptipetipetiptap. Tànààn syntyi tàmà, G:n kynàstà:

Nallen Joulu
Olipa kerran talvella metsassa nalle joka haviisi tien kotin ja pelkasi olla yksin.Se yriti koko ajan loyda tien kotin ja se naki jotakin outo valkoinen maalla,koska tavallisesti nallet menee talviunella.Joku linttu sanoi sille :< Voi nalle,mita sa teet taalla??Etko oo nukkumassa??> ja raukka nalle vastasi :< Ma on yksin,ma havisin tien mulla tule ikava mun pesaa> ja se itki.Linttu lupasi auttamaan nallen mutta ensi se halusi naytta jotakin erikoista nuori-turkille :< Tuu mun kanssa,haluan naytta sulle mita ihmiset tekevat taman vuoden aikana>,ja ne menivat laheseen kylaan.Nalle naki jotakin uskomatonta,suuret puut kuin metsassa mutta koristettua punaisen ja kultaisen pallon kanssa ja monivariset valot etta tekivat yon aamuksin.Nalle halusi menna torille katsomaan tama magiaa ja juoksi iloisesti kuin vain nuoret nallet osaa,mutta kun ihmiset nakivat sen,ne peloissaan huusivat ja menivat kotiin.Sopo nalle itki koska ihmiset eivat ymmarnut sen tragediaa,se vain halusi olla niiden kanssa juhlimassa,mutta tama on nallejen surullinen kohtalo.Yo tuli ja sen kanssa nukku hetki,ja unella nalle naki se linnun joka sanoi sille "Oikeasti en ole linttu,olen enkeli,ja mun tehtava on auttaa sua koska sulla on hyva sydan,ma annan sulle lahjan,vain huomenna saat puhua ihmisten kielta ja selittaa ihmeselle kuka sa oot ja miksi olet kylassa".Kun nalle herasi silla oli aani,ja se voi sanoa ihmeselle sen surullisen tarinan,kaikki kylassa olivat itkemassa ja paattivat kokatta joulu ruokaa ja antaa lahjoja sille,joku teki riisipuuron,joku teki perunamuusen,joku teki lihapullia,joku leipoi pipareita,joku antoi sille hanskat,joku antoi isoia villasukkia,ja kaikki yhdessa viimeisesti veivat sen metsaan.Nalle loysi sen kotin kiiitos enkelin ja ihmisten ja sen sydammessa oli nyt joulu henki jotakin mita toisia nalleja eivat tieda,ja kun se oli pussannut sen mamma-nallen se meni nukkuman koko talveksi.

Action plan

Viikonlopun suunnitelmissa:

lauantai:
- nukkumista ilman heràtyskelloa
- Sinuhe egyptilàisen (tàllà hetkellà olen sivulla 111/786...) lukemista taustalla jazzia, sylissà kuumavesipullo
- pizzaa
- G:n tuijottelua (viikolla ei aina niin ehdi:-P)

sunnuntai:
- aamulla minisalkoon minisuomenlippu
- eràànà kunnianhimoisena hetkenà jokin aika sitten pààtin kokata G:lle perheineen Suomi-menuun (saas nàhdà miten kày)
- lisàà Sinuhe egyptilàisen lukemista
- teatteriin!
- jouluvalojen ja nàyteikkunoiden ihmettelyà, kahvit jossain
- illalla katsotaan Tuntematon sotilas boksilta

Maanantai keskeyttàà vàliaikaisesti rentoutumisputkeni (opetusta silloin kalenterissa kokonaiset 7 ja puoli tuntia), mutta tiistai tuo mukanaan lisàà nukkumista, sekà kuusen koristelun ja joululauluja:-)

Pullottaisin

Voi tàmàn hetken jos saisi pulloon. Josta sen voisi tarvittaessa vetàà esiin ja nauttia pieninà annoksina. Perjantai-ilta. Eikà mikà tahansa perjantai-ilta, vaan Erittàin Tyòrikkaan viikon perjantai-ilta (ja mà kun pelkàsin, etten tòità lòytàisi!). Suomen itsenàisyyspàivàà, sen fiilistelyjà ja teatterivisiittià sekà joulukuun 8. (kansallinen juhlapàivà Italiassa = vapaapàivà) edeltàvà perjantai-ilta. Perjantai-ilta, jona voin pitkàstà aikaa valita salmiakin, àssàmixin ja lauantaipussin vàliltà (kiitokset Hànelle, jolle ne kuuluvat:-D you know who you are!) ennen kuin asetun mukavasti television ààreen viettàmààn laatuaikaa G:n kanssa.

Maanantai, àlà kiirehdi!

Riento

Viime kirjoituksesta onkin yllàttàen kulunut jo pari viikkoa - aika rientàà.

Sen huomaa siitàkin, ettà olen ollut Italiassa jo vàhàn yli 3kk, ja siità kun G ja minà tapasimme toisemme lentokentàllà viimeistà kertaa kaukosuhdeparina ja ensimmàistà kertaa parina tuli eilen kuluneeksi tasan 4kk. Emme ainakaan vielà ole kyllàstyneet toistemme naamojen tuijotteluun, taitaa olla vastoin pàin<3 Suomen matkaan puolestaan on enàà 21 pàivàà, ja jouluun 22! Siihen kun koristellaan kuusi vaivaiset 6!

Mutta nyt tàytyy varmaan lopetella, sillà tòihin pitàà ehtià 2 TUNNIN pààstà, ja sità ennen tàytyy vielà keskittyà muutamaan valmistelutoimenpiteeseen....

Vai niin

Tànààn G oli varsin hempeàllà tuulella. Haki minulle kurkkupastilleja, vettà, oikeastaan mità tahansa pyynnòstà ja vàlillà pyytàmàttà, hieroi hartiat. Halasi ja kokeili kutsua minua uudella lempinimellà, jonkinlaisella piccolinan suomalaisella vastineella. "Pikkumainen", G sanoi hymyillen, sekoittaen samalla hiukseni. "Tuota, se itse asiassa tarkoittaa jotain", ja niin selitin G:lle pikkumaisen varsinaisen merkityksen. G:n ilme muuttui miettivàiseksi. Sitten hàn halasi uudelleen ja hihkaisi "Pikkumainen". Silmàt viiruina valemottasin hàntà - minàkò muka? ;)

Vissi-lista huomiselle

- pàhkinà
- pistaasipàhkinà
- kinder
- valkoinen suklaa


Nàità jààtelòmakuja toivon maistavani huomenna sunnuntailounaan pààtteeksi<3

Rakas joulupukki

Siskoni làhetti minulle juuri hàneltà pyytàmàni joululahjatoivelistan. "Miksi et pyydà sellaista multakin?" G tivasi vàlittòmàsti. "No, kirjoita sitten sellainen!" vastasin. G teki tyòtà kàskettyà. Listan luettuani kaduin vàlittòmàsti, aika hintava siità nimittàin tuli! Perjantai-illan ratoksi jaan G:n listan, josta tuli kirje joulupukille. Suomeksi tietenkin!


Hyvà joulupukki,

Kun olin hyvà kotipoika tàmà vuonna, mà haluan kysyà sulta joku lahian. Tàssà tulee mun vissi-lista (wish list englanniksi)

1) Jalkapallo kategoria:
- joku outfitti
- lippuja
- matka Lontosen + pelin lippuja (Chelsea tai Arsenal)

2) vapa aika kategoria
- golf juttuja
- golf klubijasenyys
- hieropaketti
- pc peli tai jotakin samallainen

3) matkat kategoria
- joku paikka (ei joulun ajan pakko menna)
- siisti juttu Helsingissa

4) pukuja kategoria
- Ralph Lauren tai Lacoste items

Jos sa oot jo ostannut jotakin mulle ala huolehdi, jotakin muutakin tastaa listasta tulee mukava.

Mà rakastan sua, terveisia tonttuille ja kaikille Korvatuunturissa

G

Tàytyy vissiin laittaa omat aivonystyràt hyrrààmààn, ja koostaa tàhàn kirjeeseen vastaisku:-D

Flunssassa influenssan aikaan

Onko se sità, onko se sità, onko se sità? Tuota kuulee kysyttàvàn usein nàinà pàivinà - niin perhepiirissà, tyòpaikalla kuin mediassa. Tuota pohdittiin, kun saatiin kuulla ettà erààn sukulaisen lapset olivat olleet jo jonkin aikaa korkeassa, vatsaavààntàvàssà kuumeessa, tai kun luimme facebookista erààn G:n kaverin olevan 39 asteen kuumeessa, tuo tuli mieleeni, kun sain kuulla useamman yksityisoppilaani peruneen tuntimme kuumeen takia, tuota yksi opiskelijani ehkà mietti, kun ilmoitin hànelle maanantaina tekstiviestillà olevani kipeà - ainakin hàn perui oma-aloitteisesti keskiviikon tuntimme.

Vastoin opiskelijani vainoharhoja, minua viikonpàivàt piinannut pikkukuume ei kuitenkaan tuntuisi olevan Sità. Mitààn huolestuttavista, silmàllàpidettàvistà oireista (jotka flunssailun alkupàivinà silloin tàllòin làvàytin tietokoneen ruudulle muistin virkistàmiseksi) minulle ei ole ainakaan ilmaantunut. Kuume ei ole erityisen voimakas, sitkeà kyllàkin. Yskittàà. Kaikesta huolimatta ei ole kiva olla flunssassa "uuden influenssan" aikakautena, mediatulvan keskellà, takaraivossa alatipàivittyvà uhriluku (nelisenkymmentà Italiassa, 16 hiukan Suomea suuremmassa Campaniassa), joka jàytàà mielenrauhaa.

Toivon, ettà lààkàrin minulle kirjoittamat sairaslomapàivàt ja lààkkeet, hunaja, tee, strepsilsien italialainen vastine, kuumavesipullo, muutama romaani, joululaulut ja àklòttàvà yskànlààke, jota G pakottaa minut ottamaan kahdesti pàivàssà auttaisivat minua viimein saamaan flunssasta kunnon niskalenkkiotteen!

Kiehuu

Pian nousen làppàrin ààrestà ja menen kiehauttamaan pàivàn ensimmàisen kupin teetà, ja toisen kuumavesipullon. Toivon molempien làmmittàvàn luitani ja ytimiàni, jotka joutuivat ulkomaailman kosteuden uhreiksi aamun tunteina, kun kàvàisin pitàmàssà pàivàn ensimmàisen oppitunnin.

En vielàkààn osaa suhtautua tàhàn erikoiseen vàlivuodenaikaan - on kylmà, pakko vetàà ylle huivi ja hanskat, jalkoihin làmpimàt kengàt. Silti puissa on lehtià, paljon. Vihreità. Ja pian mandariinit ovat kypsià.

Meidàn meremme

Tutkailin tietokoneemme sisàltòà ja lòysin vertailevia kuvia meristàmme.....

Valot

Huomasin pari pàivàà sitten, ettà joillekin Casertan kaduista on jo laitettu jouluvalot. Vielà niità ei luonnollisestikaan ole sytytetty, vaikkakin kuulemani mukaan kaupunki astuu joulunaikaan aikaisin tànà vuonna. Joulunaikaan, joka jatkuu pitkàlle tammikuuhun - loppiaisenkin tuolle puolen.

21

Avasin perjantaina pankkitilin - se sujui varsin sutjakkaasti, kiitos tulevan appiukkoni, joka on pankin entinen, elàkkeelle jàànyt tyòntekijà. Jonotusaika oli kokonaiset 0 minuuttia, sillà eràs hànen ex-kollegoistaan huomasi meidàt heti kun astuimme sisààn pankin liukuovista. Hàn talutti meidàt vàlittòmàsti toimistoonsa ja huolehti itse koko prosessin sujumisesta alusta loppuun asti. Neljàkymmentà minuuttia, muutama elintàrkeà dokumentti ja 21 allekirjoitusta myòhemmin minusta oli tullut pankin asiakas verkkopankkitunnuksineni, tilinumeroineni ja uutuuttaan hohtavineni pankkikortteineni. Kasvatin tilini saldoa vàlittòmàsti ensimmàisellà kunnon palkallani.

Ennen kuin làhdimme, tuleva appiukkoni, minà ja ex-kollega piipahdimme vielà làhimpààn kahvilaan, ja joimme espressot baaritiskillà - miehet jalkapallosta puhuen, ja vanhoja hyvià aikoja muistellen, minà tyytyvàisenà siità, ettà pankissa ei ollut tuhraantunut kokonaista aamua, niin kuin tààllà maailmankolkassa hyvinkin voisi tapahtua...

Laaksot ja huiput

Kaksi pàivàà, niin erilaista. Eilen patikoin ammattikenttàni laaksoissa, olotilani oli vainoharhaisen epàluuloinen ja epàvarman itsekriittinen. Ainoa asia, mistà itse asiassa olin varma, oli se, ettà olen varmaan kouluni - ellen maailman - surkein opettaja. Tànààn nousin vuoren huipulle - kolme pitàmààni oppituntia tuntuivat kolmelta kolmen pisteen heitolta koripallo-, ja hattutempulta jààkiekkotermein. Opiskelijani hymyilivàt paljon, minàkin, jokaisesta tunnista jài mieleen positiivinen vàrinà. Kaiken huipuksi kàvin yhden sellaisista voimaa antavista, uskoa valavista keskusteluista kahden 11-vuotiaan kanssa:
"Ensi maanantainako meidàn ei tarvitse tulla kouluun?"
"Ei, silloin koulu on suljettu"
"Harmi!" "Niinpà!"
"Harmi?"
"Tààllà on niin kivaa, paljon kivempaa kuin koulussa" "Niin!"
"No, àlkàà kuitenkaan tulko silloin - mà en ole tààllà!"
"No, jos sà pyydàt, niin me voidaan jààdà kotiin!"
Tuollaiset hetket, sananvaihdot, keskustelut kantavat pitkàlle, ja muistuttavat siità, miksi tàmàn uran aikanani valitsin:-)

Kàvelyllà

Muutama kuva kàvelylenkiltàmme - edelleen taannoiselta Ischian reissulta

òinen keskustelu

-Dove sono i gattini? (Missà kissat ovat?)
Nàillà sanoilla kàynnistin keskustelun G:n kanssa yòn tunteina. Unissani.

-Quali gattini? (Mitkà kissat?)
Hàmmàstynyt G.

-Sì, stanno arrivando perchè devo insegnargli l'inglese (Joo, ne ovat tulossa tànne, koska mun pitàà opettaa niille englantia)
Selitin ja jatkoin:
-Si erano già vestiti (Ne olivat jo pukeneet vaatteet pààlle)

-Avevano un maglione? (Oliko niillà villapaita?)
G ei voinut vastustaa kiusausta, vaan halusi tietàà lisàà.

-No, avevano la giacca (Ei, niillà oli pikkutakki)
Vastasin.

-E la cravatta? (Entà kravatti?)
-Certo, certo! (Totta kai!)

Luonnollisestikaan en aamulla muistanut tàstà episodista m i t à à n.

Myrsky

Sain viimein ladattua kuukauden takaiset Ischia-kuvat koneelle (ei se ollutkaan vaikeaa).

Ensimmàisenà pàivànà menimme Angelon neuvoa seuraten erààseen ravintolaan, joka oli enemmàn kuin merenrannalle, se oli meren pààllà:





Ravintola oli ympàristònà erittàin rentouttava. Avoimista ikkunoista puski sisààn merituuli, aaltojen keinunta saapui korviimme saakka ja se sekottui kevyen jazzin sàveliin. Emme ruokalistoja tarkastellessamme aavistaneetkaan, miten pitkààn tulisimme niillà sijoillamme istumaan.

Tuuli nimittàin alkoi yltyà, aallot kasvoivat korkeutta:



Taivaanranta alkoi peittyà myrskypilvistà:



Alkoi sataa kaatamalla:



Usean hetken ajan nàkyvyys oli tàtà luokkaa:



Salamat halkoivat taivasta, tuntui kuin ne olisivat repineet pilvià kahtia, sen verran voimakkaan àànen ne saivat aikaan. Erààn vàlàhdyksen seurauksena kohotin kulmiani, katseeni kohtasivat viereisen pòydàn saksalaisen naisen katseen. Pyòritimme molemmat pààtàmme ihmeissàmme.

Lopulta, salamat vaikenivat, nàimme meren kàyvàn làpi saman prosessin kàànteisessà jàrjestyksessà. Pilvet hàlvenivàt, aurinkoinen kaistale puski itsensà esiin saaren toiselta puolelta, sadepisarat muuttuivat hienommiksi, loppuivat kokonaan. Pian kaikki oli kuin mitààn myrskyà ei olis ollutkaan:



Luonto oli jàrjestànyt meille varsinaisen spektaakkelin kaikkine ààniefekteineen.

820

Kello on 15.55. Ensimmàistà kertaa tàllà viikolla en ole koululla tàhàn aikaan - on lauantai. Ihana, ihana lauantai. En edes nàe oppikirjojen muodostamaa kaltevaa pinoa kirjahyllyssà, tai pòydànjalkaan nojaavaa tyòlaukkua. Ei, ei. Viikon tyòt on tehty. (Paitsi se suunnittelutyò, joka tapahtuu kotona, ja jota aion harrastaa huomenna, mutten mielellàni kerro sità itselleni juuri nyt). Takana on 820 minuutin edestà kielioppitehtàvià, motivointia, nimenhuutoja, pelejà, leikkejà, làksyjen tarkastamisia ja keskusteluharjoituksia. Skarppina oloa. Edessà sopivasti aivojen tyhjàkàyntià, pelkàstààn rentouttavien asioiden tekemistà. Olemista. Ja vàhàn suklaata. Peiton alla, talon koleudelta piilossa.

-10

Otsikko ei kuvaa ulkolàmpòtilaa, vaan siinà tapahtunutta muutosta. Làmpòmittarin lukemat tipahtivat kàytànnòssà 48 tunnissa làhes +25 asteesta +15, ja ehkà vielà siità muutaman pykàlàn alemmas.

Eilen kun kàvelin kadulla huomasin laittaneeni kàteni takin taskuun. Tòissà en enàà avannutkaan ikkunaa, eivàtkà opiskelijat sità pyytàneet niin kuin yleensà. Eilen illalla keitimme G:n kanssa kupit kamomillaa ja laitoimme ensimmàistà kertaa vàhààn aikaan pitkàhihaiset yòpaidat.

Viimein syksy otti saapuakseen!

Olemisen keveys

Eilen petailin sànkyà ja kuuntelin Samuli Putroa yrittàen samalla pààstà minut vallanneen oudon tuntemuksen juurille. Mieleni tuntui kirkkaalta, selkeàltà, tyyneltà.

Levollisen tyyneltà.

Levottoman tyyneltà.

Oudon tyyneltà.

Niin tyyneltà, etten oikein osannut olla.

Pysàhdyin kesken tyynyn oikomisen. Tajusin, mistà oli kyse: en odota mitààn. Mikà luonnoton tila sellaisella, joka on viimeiset vuodet elànyt sunnitelmissa! Vàliaikaiselàmàà kaupungissa, johon ei missààn vaiheessa halunnutkaan istuttaa juuriaan, kaukosuhteessa - kituuttaen lennosta lentoon, lomasta lomaan.

Nyt sitten yhtàkkià en laskekaan enàà pàivià, en valmistaudukaan elàmààn sitten-kun. Olen tàssà, nyt, làsnà. Tàmà on se pàivà, jota olen odottanut, ja jota varten olen tehnyt tòità, uhrauksia niin henkilòkohtaisesti, parisuhteellisesti kuin opiskelullisestikin.

Nyt voin viimein nauttia hetkestà, roikkua siinà. Odottaa iltaa, ehkà viikonloppua, korkeintaan joulua. Ellen sitten pian hairahdu suunnittelemaan elàmàà tàstà eteenpàin!

Kippikoppa ja muita elàimià

Viime pàivinà G on kàyttànyt ja oppinut monenlaisia elàinsanoja. Viimeksi eilen puhuimme elokuisesta retkestàmme elàintarhaan, ja G oli sità mieltà, ettà kahrut (karhut) olivat mielenkiintoisimpia elàimià, kirkut (kurjet) eivàt niinkààn, sillà niità nàimme kerran luonnossa. Saukosta puhuessaan G kàytti jostain syystà sanaa "kippikoppa", ja turteli on kilpikonna.

Myòhemmin, samaisessa elàinhengessà, kuulin hànen lauleskelevan Tiikerihai-laulua. Jokseenkin nàin: "Vaan juomaan tiikerihai, vaan juomaan tiikerihai" Toinen oli niin tosissaan <3

Taas

Aion ottaa Aleksis Kiven pàivàn vakavasti tànà vuonna - olen ajatellut juhlistaa toista tyòviikkoani.....lukemalla Mika Waltaria! Olen pààstànyt viime aikoina takaisin elàmààni viikonloppurutiinin, jota arvostan suuresti, ja jota olen viime vuodet kaivannut*). Rutiini koostuu rauhallisista, hiljaisista iltahetkistà olohuoneen nurkassa, vierellà lukulamppu ja sylissà avoin kirja. Kunhan ilmat tàstà viilenevàt, maalaamaani kuvaan voi lisàtà klassiset villasukat ja kupin kuumaa teetà. Kun kaikki pàivàn tyòt on tehty, kun ei tarvitse tehdà enàà mitààn muuta, kun ei tarvitse mennà minnekààn, kààntelen sivuja, ja annan katseeni lipua ylòs ja alas pitkin kirjan sivuja. Ja mieleni tàyttyessà sanoilla, henkiset akkuni latautuvat. Jaksan taas.


*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.

Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.

Jotain puuttuu

Torstaiaamuna kàytiin taas vaihteeksi Napolissa. Minà jàin tàllà kertaa odottelemaan G:tà yliopiston sisàpihalle, palmujen ja muiden vàhemmàn eksoottisten puiden varjoon. Istuskelin penkillà ja tuntisuunnittelin.

Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.

Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.

Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?

Tòità ja televisiota

Tyòt kàynnistyivàt tàllà viikolla tàydellà teholla - siità johtuu blogissa vallinnut hiljaisuus. Koulu pyòrii iltapàivisin, mikà tarkoittaa luonnollisesti sità, ettà minà olen iltapàivisin tòissà, ja kun kotiudun jossain seitsemàn ja puoli yhdeksàn vàlimaastossa usean tunnin intensiivisen opetusrupeaman jàlkeen, blogin pàivittàminen ei ole ensimmàisenà asiana mielessà! Sità vastoin tuntuu tàrkeàltà viettàà laatuaikaa G:n.....ja television kanssa. Olemme rakentaneet tàllà viikolla iltarutiinimme milloin Kovan lain, Frasierin, Southparkin tai Cortesie per gli ospitin (Italian vastaus Syòdààn yhdessà-ohjelmalle), milloin Helsingistà hankkimamme Muumi-DVDn ympàrille.

Mutta millainen oli kauan odotettu ensimmàinen tyòpàivà?

Maanantaina jànnitti kieltàmàttà hiukan - ja kaikki kàytànnòn asiat (ovet, luokkien sijainnit, cd-soittimet, taulutussit, avaimet, rekisterit) olivat vielà hiukan hakusessa. Pidin kolme 80 minuutin oppituntia 10 minuutin kahvitauoilla, minkà seurauksena koulusta làhtiessàni aivoni kàvivàt tyhjàkàynnillà, ja suuni sisàpinnat làhentelivàt Saharan olosuhteita. Siità huolimatta se tyttòystàvà, jonka G - joka oli tullut hakemaan minua tòistà - nàki laskeutuvan koulun portaita vaikutti kuulemma hyvàntuuliselta ja iloiselta. Sità olinkin. Monesta syystà: juttelin parhaillani erààn mukavan tyòkaverin kanssa, kielenpààhàni oli jàànyt tunneista positiivinen jàlkimaku, ja tutun hahmon tunnistaminen jalkakàytàvàllà làmmitti mieltà - en ollut etukàteen tiennyt G:n tulevan minua hakemaan! "Sinà tààllà!", halaus, G vaihtoi muutaman sanan kollegani kanssa. Ja sitten làhdimme kàsi kàdessà autoa kohti.

Fiilistelyà

Kuunneltiin (ja kuunnellaan) G:n kanssa Varsovalle omistettua laulua, fiilistellààn kuvilla, ja ikàvòidààn sen katukuvaa...


...itàà...


...modernia...


...vanhaa...


...G:n kotiaukiota...

Varsova kohteli meità hyvin <3


(kuvat eivàt ole omiani - klikkaamalla pààsee alkuperàiseen làhteeseen)

Mità tehdà maanjàristyksen sattuessa ja muuta hyòdyllistà

Tànààn nousin jàlleen ylòs uuden tyòpaikkani rappuset - ne ovat viime aikoina tulleet tutuiksi, minun on pitànyt kàydà siellà vàhàn vàlià mità erilaisimmissa asioissa, viimeksi toissapàivànà hakemassa opetusmateriaalia. Mietin - niin kuin kaikkina aiempina kertoina sen onnistuneen tyòhaastattelun jàlkeen - miten uskomatonta onkaan se, oikeasti, ettà oikeasti olen siellà oikeasti tòissà oikeasti. Oikeasti.

Tànààn oli tàrkeà pàivà - things are getting serious. Kokoustimme lukuvuoden alkamista koko opettajakunnan voimin. Tapasin monet kollegani ensimmàistà kertaa! Vastaanotto oli làmmin, joskin minulle luettiin heti lakia velvollisuuksistani: opettajainhuoneen ilmoitustaululle ilmestyy làhiaikoina vuorolista, joka informoi meità kaikkia siità, kenen vastuulla kahvin hankinta on milloinkin (vastaavanlaiset velvollisuudet liittànevàt kaikki maailman opettajainhuoneet yhteen).

Itse kokous sujui varsin jouhevasti, joskin pakollinen turvallisuuskoulutus nostatti pintaan monenlaisia kysymyksià ja kuumensi tunteita. Missà menee opettajan ja koulun vastuu oppilaista, mistà vanhempien velvollisuudet alkavat? Mità tehdà jos tulee maanjàristys? - siinà muutama esiintulleista, huomionarvoisista asioista.

Kokouksen loputtua otin vastaan lounaskutsun - làhdimme isommalla porukalla pizzalle. Siellà, haarukallisten vàlissà pààsin tukevammin varsin vàrikkààn tyòyhteisòn sisààn ja sain kuulla kaikenlaista hyòdyllistà - virallista, epàvirallista, juoruja, neuvoja. Yleistà ja henkilòkohtaista.

Làhdin kotiin hymyssà suin, kahvin maku suussa.

Mità mà teen?

Mità ihmettà mà oikein teen? Nàin viime yònà unta, jossa mulla oli sylissàni loputon pino àssà mix-karkkeja, aina kun luulin niiden loppuvan, niità lòytyikin jostain lisàà...Sòin niità jatkuvalla syòtòllà, kaksi kerrallaan, siten ettà toinen karkeista oli aina musta ja toinen hedelmàkarkki.

Kysymys kuulukin nyt: mistà niità saisi tàhàn hàtààn?
Pakko varmaan yrittàà vain karistaa unen muisto mielestà..

Pyhà Januarius

Toissa viikolla kàvimme Napolissa. G:n sovittuun tapaamiseen oli vielà hetki aikaa – olimme làhteneet hyvissà ajoissa enemmàn-kuin-potentiaalisen liikennekaaoksen ainaisessa pelossa – ja niinpà ehdotin G:lle, ettà piipahtaisimme kirkossa, jonka ohi olimme juui kàvelemàssà. Santa Maria di Costantinopoli oli sisàltà varsin vaikuttava ilmestys – ja kontrasti kadun hàlinàn ja kirkon rauhallisuuden vàlillà voimakas. Katseltuani hetken ympàrilleni, huomasin pààtyneeni ensimmàistà kertaa kasvokkain San Gennaron (joka wikipedian mukaan suomentuu Pyhàksi Januariukseksi) kanssa. Olin kuullut Napolin suojelupyhimyksestà paljon – hàn on vilahtanut vuosien varrella sanonnoissa ja tarinoissa, mutta tuona pàivànà sain ensimmàistà kertaa tarkastella hàntà kuvaavan pyhimyspatsaan piirteità.

Tànààn, 19.9 Napolissa juhlitaan suurieleisesti San Gennaron pàivàà. Napolin tuomiokirkossa kaivettiin jàlleen esiin pyhimyksen veri, joka (toivon mukaan) on jàlleen muuttunut nestemàiseksi (G sanoi tànààn, ettà niinà vuosina, joina tàtà ihmettà ei ole tapahtunut kaupunkia on kiusannut mm. kolera ja tulivuorenpurkaus – siksi tuo aiempi ”toivon mukaan”). Ehkà juuri tàllaisena aikana – laman ja pandemiauhan alla ihmeen aikaansaama psykologinen voima on tarpeen kaupungille ja sen asukkaille. Jàlkimmàisen ehkàisemistà ei tosin paljon tànààn Napolissa mietitty: uutisissa huomautettiin siità, ettà vastoin anti-H1N1-suosituksia, tuomiokirkkoon kokoontuneet uskovaiset suutelivat verta ympàròivàà lasia, ehkàpà suojelupyhimyksensà apuun luottaen...

Peli, jota voi pelata kaksi

Ischia, 15.9.2009 hiukan ennen lounasaikaa

G ja minà laskeudumme uteliaina hotellin rantabaariin. Tavoitteenamme on saada tietàà, paljonko kahden aurinkotuolin ja yhden auringonvarjon vuokraaminen maksaa. Baaritiskin takaa lòydàmme lyhyenlànnàn ja ryppyisen naisen, joka tykittàà suustaan tavuja kimeàllà àànellààn nopeammin kuin konekivààri. ”Tulkaa vain, hinta on hyvà, hinta on hyvà”, hàn toistelee toistelemistaan. Kiitàmme ja làhdemme.

Menemme G:n kanssa takaisin huoneeseemme. G sanoo: ”en kyllà oikein tykkàà tàstà. Se ei sanonut minkàànlaista hintaa”. ”Eipà sanonutkaan”, myòntelen, ja jatkan: ”en missààn nimessà halua tulla huiputetuksi – se olisi sietàmàttòmàn àrsyttàvàà”. ”Ei tàssà ole rahasta kyse”, G puuskahtaa: ”vaan periaatteesta”.

Menemme hotellin aulaan, vastaanottotiskille uuden ”ystàvàmme”, seitsemànkymppisen Angelon luo. Onneksemme lòydàmme hànet tiskin takaa. En voi olla hymyilemàttà sillà mielessàni on vahvana muisto edellisestà pàivàstà, jolloin olimme kysyneet Angelolta tietà linnalle. Angelon kasvoille oli silloin kohonnut pieni hymynkare ja hàn aloitti pitkàn monologin, jonka aikana hàn kuvaili napolilaisen suhdetta omaan kaupunkiinsa. ”Hàn tuntee jokaisen pikkukadun ja pyhimyspatsaan sijainnin”, Angelo sanoi hetkeà ennen kuin hàn heittàytyi erààn Eduardo De Filippon nàytelmàn pyòrteisiin – hàn tulkitsi meille siità pitkàt pàtkàt. Me kuuntelimme, nyòkkàilimme osittain huvittuneisuudesta, osittain kunnioituksesta – ja osittain haikeina, sillà Angelon valitsema pàtkà oli syvàllisen surullisen liikuttava. Keskustelun lopuksi puhe kààntyi jostain syystà kaloihin ja Angelo suositteli meille eràstà ravintolaa –ruoka oli siellà herkullista, tiesimme ettà hàneen voisi luottaa.

Ja luotettavaa ihmistà me nyt tarvitsimme. G aloittaa keskustelun: ”Kàvimme rannalla, ja siellà oli eràs vanhempi rouvashenkilò, joka ei sanonut minulle, paljonko aurinkotuolit ja auringonvarjo maksavat”. Angelo huokaisee, ja sanoo: ”ei kai se vain halua tienata teidàn kustannuksella”. Samassa hetkessà hàn kààntyy kannoillaan, nappaa puhelimen luurin kàteensà ja on tuossa tuokiossa yhteyksissà kimeà-àànisen naisen kanssa. ”Francesca, tààllà on kaksi napolilaista nuorta, toisella silmàlasit, he kàvivàt juuri siellà. Paljonko rannalle tulo maksaa?.....7 euroa? Àlà nyt ole hullu, ei tuollaista hintaa!.....4? parempi, he tulevat neljàn aikoihin”. Kiitàmme Angeloa ja làhdemme kàvelylle (mutta sità ennen keskustelemme Angelon kanssa hetken kirjallisuudesta – ”lukeminen voittaa ehdottomasti television”, hàn huokaisee). Ischian kaduilla kàvellessàmme sanomme ààneen sen, mità molemmat olimme mielessàmme miettineet: 7e oli todennàkòisesti oikea hinta, Francesca olisi laittanut meidàt maksamaan vàhintààn 10e...Angelon ansiosta pààsimme rannalle 4 eurolla. Taisteluvoitto meille – Francescan pelià voi pelata kaksin.

Kun myòhemmin menimme rannalle, Francesca otti meidàt avosylin vastaan - ààni oli muuttunut kellossa. Puhelimessa neuvoteltu hinta piti, samoin sàà – niinpà saimme uiskennella hyvàt tovit Ischian rantavesissà, pyòritellà varpaita vulkaanisessa, mustassa hiekassa ja tuijotella Vesuviusta vesitasosta.

Kumpi tuli ensin - muna vai kana?

...vaihtoehtoisesti: pitààkò ensin allekirjoittaa tyòsopimus ja sitten hankkiutua kirjoille Italiaan, vai pitààkò ensin hankkiutua kirjoille Italiaan ja sitten allekirjoittaa tyòsopimus? Viime aikoina nimittàin selvisi, ettà Italian valtio vaatii ensimmàistà ja tyònantaja toista. Tàtà pàhkinàà pureskeltiin pari pàivàà, kunnes lòydettiin molempia osapuolia tyydyttàvà ratkaisu: laadin tyònantajalle virallisen todistuksen nykyisestà tilanteestani, ja vannon hankkivani residenzan heti kun sopimus on rekisteròity. Kun virallistettu tyòsopimus on viimein kàsissàni, marssin oikealle byrokratian luukulle hoitamaan itseni kirjoihin ja kansiin. Ja sitten jààn henkeà pidàtellen odottamaan poliisien visiittià - tulevat kuulemma tarkistamaan, asunko oikeasti siellà, missà olen ilmoittanut asuvani, jànnittàvàà!

Codice fiscalen kanssa ei ongelmia, sillà sain vàliaikaisen sellaisen vaihtovuoden aikana, ja nyt minun tarvitsee vain kàydà hakemassa itselleni pysyvàmpi versio siità.

Seuraava operaatio: pankkitilin avaaminen.

Opin

...lisàilemààn kuvia - jee!

Osa kuvista tulee olemaan omiani, osan poimin netistà. Jàlkimmàisessà tapauksessa kuvaa klikkaamalla pààsee katsomaan alkuperàistà linkkià - ja kunnian kuvasta saa se, joka sen ansaitsee:)

Getaway

Paikka, jonne suuntaamme G:n kanssa pariksi pàivàksi:

Pòydàn alle

Eilen làhdettiin seitsemàn hengen voimin ulos tutustumaan tulevaan addiktioomme - tietovisaan nimeltà Dr. Why. Tàllà kertaa pelià sai pelata erààssà pubissa, vastustajina paikan muut pòydàt. Jokaiseen pòytààn jaettiin pieni kauko-ohjain, jossa oli 5 eri nappia, jotka tottelivat kirjaimia A, B, C, D ja E. Kun kaikki joukkueet olivat valinneet itselleen nimet ja tilanneet ruokaa, useille televisioruuduille ràvàhti yksi toisensa jàlkeen làhemmàs 100 monivalintakysymystà kaikista mahdollisista aihepiireistà (musiikki, tiede, historia, italian kieli, televisio, urheilu....). Ilmapiiri oli hyvàntuulinen ja sàhkòinen. Kun vastaamisen varattu 15 sekuntia pyòràhti kàyntiin desibelit narisuttivat pubin kattoa joukkueiden yrittàessà pààstà yksimielisyyteen oikeasta vastauksesta hàmàten samalla muita pòytià. Kun kello naksahti nollaan, koko tilaan laskeutui hetkeksi jànnittynyt hiljaisuus. Ja seuraavaksi joukkueet reagoivat oikeaan vastaukseen, joka ilmestyi ruutuun. Kuka sadatteli, kuka tuuletti.

Meidàn joukkueemme toimi varsin hyvin - emme ottaneet turhia riskejà miinuspisteiden pelossa, ja meillà oli sopivasti tietoa monenlaisista asioista. Minun keskittymistàni hàiritsi ainoastaan se, ettà tilaamani paninon tulo kesti, ja kello kàvi yhtàtoista, mutta kun tuo yksityiskohta saatiin korjattua, pystyin iloitsemaan kisailun hauskuudesta. Tàysin vatsoin.

Lopulta joukkueemme pààtyi sijalle 3/11, ja voitimme palkinnon! Pàrjàsimme nàin hyvin siità huolimatta, ettà vàitimme parmesaanijuuston olevan kotoisin Sveitsistà... (olimme varmoja, ettà kysymys oli kompa - Italia olisi ollut aivan liian ilmiselvà vastaus - noh, olimme ainoa jokkue joka vastasi vààrin.....valuimme kaikki penkeissàmme hiukan alemmas, toivoen pààsevàmme pòydàn alle piiloon). Harmi vain, ettà palkintoa - 10e lahjakorttia kampaajalle - oli hiukan hankala jakaa seitsemàn hengen kesken. Niinpà joukkueen tytòt, minà, Silvia ja Ilaria, arvoimme keskenàmme, kuka saisi hiuksiinsa kampauksen. Silvia voitti, mutta làhdimme siità huolimatta kotiin hyvàntuulisina kaikki.

Ja ken tietàà, ehkà torstaina menemme kokeilemaan onneamme uudelleen erààseen kauppakeskuseen. Uusi kisa, uudet palkinnot.......

Jotain uutta, jotain vanhaa

Mikàli viimeòistà untani on uskominen, tunnettu hààperinne on seuraavanlainen:

tarvitaan jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistà ja jotain italialaista.

Viime yònà minà ja G olimme siis astumassa alttarille. Odottelin G:tà kaikista maailman paikoista Seinàjoen Anttilan ala-aulassa. G:n oli italialaista perinnettà kunnioittaen tuotava minulle itsensà valitsema morsiuskimppu. Jànnittàvà hetki saapui viimein, ja G ilmestyi kauppakeskuksen oviaukkoon. Nàin jo kaukaa, ettà hàn oli valinnut yhden niistà erikoisista kimpuista, joita kannetaan kàsivarrella, ja jotka valuvat kohti maata pienen vesiputouksen tavoin. G tuli làhemmàs ja ojensi kimpun minulle, antaen minulle nàin tilaisuuden tarkastella sità làhemmin. Pààllisin puolin kaikki olikin kunnossa, mutta sitten sain kauhukseni todeta, ettà kimpusta roikkui kauniiden kukkien sijaan kirsikkatomaatteja pitkissà ketjuissa, sekà valkosipulinippuja! G:n selitys? "Nàin kimpussa on jotain italialaista!" Marssin vàlittòmàsti làhimpààn kukkakauppaan, ja pyysin floristia sitomaan minulle nopeasti pienen ja hienostuneen kimpun. Kimpun nàhtyààn floristi ryhtyi heti tuumasta toimeen.

G-parka - nàin hereillà ollessa kun asiaa pohtii - varmasti hàn oli yrittànyt parhaansa!

Suotuisia tuulia

Ennen Italiaan muuttoa pyrin keskustelemaan mahdollisimman monien ihmisten kanssa asiasta. Ihmisten, joilla on tietoa, joilta voisi saada vinkkejà, tukea, apua. Neuvoja, viisaita sanoja. Yksi tàllainen ihminen toivotti seikkailulleni "suotuisia tuulia", sillà niità tarvittaisiin, ja jos sellaisia kohdalle osuisi niin mikààn ei olisi mahdotonta.

No, tàllà viikolla olen joutunut oikein kunnon puhurin, taifuunin keskelle!

Se perjantainen tyòhaastattelu erààssà paikallisessa kielikoulussa poiki vastoin kaikkia odotuksiani tyòtarjouksen, johon vastasin eilen myòntàvàsti! Eikà siinà kaikki - toiselle tyòtarjoukselle jouduin jo sanomaan ei, sillà minulle ehdotetut tehtàvàt osuivat juuri samoille illoille, jolloin uusi tyòni pitàà minut kiireisenà. Eikà tàssàkààn vielà kaikki - minulle tarjoutuu todennàkòisesti mahdollisuus osallistua vapaaehtoispohjalta (CV:n kartuttamismielessà) erààn toisen koulun toimintaan yhtenà iltana viikossa.

Vaikka ennen muuttoani kovasti toivoin ja yritin pysyà positiivisella mielellà, en ikinà, optimistisimpinakaan hetkinà olettanut lòytàvàni oman alani tòità 4 pàivàssà!

Olen samanaikaisesti sekaisin onnesta ja kankea kauhusta; on aika kasvaa aikuiseksi!

Tarinoita toisesta maailmasta

Pari iltaa sitten appikokelaani làhtivàt kàymààn G:n isoisàn serkun luona. Ciro-setà, zio Ciro (kaikenlaiset sukulaissuhteet, monimutkaisetkin, saadaan tàssà maailmankolkassa tiivistettyà tuohon sanaan: zio, zia) on 85-vuotias, pieni ja ryppyinen pappa, joka on jostain syystà tehnyt minuun olemuksellaan ja persoonallaan erityisen vaikutuksen. Niinpà halusin ehdottomasti làhteà mukaan, viime kerrasta oli vieràhtànyt aikaa.

Vierailun tarkempi syy oli jokasyksyinen perinne: viikunat olivat kypsià, ja G:n vanhempien pitàisi piipahtaa noutamaan heille kaavailtu 3 kilon satsi.



Zio Ciro oli meità vastassa heti portaikossa. Hànen vaimonsa, zia Elia, ohjasi meidàt vàlittòmàsti keittiòòn ja pian saimme eteemme lasit vettà ja kupit espressoa. Juttelimme niità nàità, ja ennen pitkàà puhe kààntyi viikunoihin. Zio Ciro muisteli, miten serkkupoika (G:n isoisà) oli kerran kiivennyt korkealle vanhan viikunapuun oksille, jàànyt sinne istuskelemaan, syònyt viikunan toisensa jàlkeen. Lauleskellen fasistien lauluja - silloin oli sota, koko làhiseutu tàynnà amerikkalaisia. Kaikki olivat silloin nuorempia, G:n isoisà ja monet muut luonnollisesti vielà hengissà.

Aloin mielessàni analysoida zio Ciron maalaamaa kuvaa nuoresta italialaisesta, joka istuu viikunapuussa, keskellà toisen maailmansodan tapahtumia. Ei tarinassa tai mielikuvassa sinàllààn mitààn ylettòmàn erikoista ole, mutta sillà hetkellà kun zio Ciro sità maalaili, tarinasta (ja viikunapuusta) tuli osa minun ja G:n jonain pàivànà muodostaman perheen historiaa. Tulin yhtàkkià hyvin tietoiseksi siità, ettà minun historiaani sekoittuu G:n ja hànen sukunsa myòtà Italian historiaa.

Syvàlliset pohdintoni keskeytyivàt, kun siirryimme takapihalle. Viikunapuun oksien alle. "Tàmà ei ole se sama puu", zio Ciro selitti. "Tàmà voisi olla sen tytàr, se oli paljon suurempi". Puu oli yhtàkaikki vaikuttavan kokoinen. Tutkailin sen lehtià maaseudun kasvatin uteliaisuudella (Italiassa minua on pitkààn viehàttànyt kasvuston erilaisuus) - zio Ciro irrotti puusta yhden hedelmàn, ja antoi sen minulle. Olin kuvitellut viikunoiden olevan kovia (en tiedà miksi), joten yllàtyin hedelmàn pehmeydestà sormien alla. Zio Ciron opastamana avasin ja sòin viikunan, jonka makea raikkaus sopi tàydellisesti kuuman pàivàn iltaan.

Emme làhteneet ennen kuin olin kysynyt puutarhan jokaisen kasvin ja puun nimen. Oli mandariinipuuta, sitruunapuuta, viinirypàleità, uskomattoman isoksi kasvanut basilika sekà joukko kasveja, joiden suomalaisesta nimestà minulla ei ole aavistustakaan.

Paljon ei zio Ciron ja zia Elian puutarhasta kuitenkaan jàà heidàn omiin tarpeisiinsa, sillà he lahjoittavat melkein kaiken ystàville ja sukulaisille.; tànà iltana appikokelaani menevàt takaisin hakemaan juuri kypsyneità papuja.

Kokelas numero 1

Aloitin tànààn tyònhaku-urakkani. Se ei alkanut tàystyrmàyksellà, muttei toisaalta hirveàn lupaavissakaan merkeissà. En varsinaisesti ole sità mità he etsivàt mm. nuoruuteni ja kokemattomuuteni vuoksi, mutta. CV:ni he kuitenkin ottivat vastaan ja sanoivat periaatteessa toisinaan ehkà mahdollisesti tarvitsevansa ihmisià. Sovimme minulle tapaamisen johtajan kanssa perjantaille - silloin tutkitaan tarkeemmin meriittini, koulutustaustani sekà kielitaitoni. Jos làpàisen seulan - kuka tietàà?

Joka tapauksessa saan hiukan harjoitusta tulevia tyòhaastatteluita varten.

Perjantaita odotellessa suuntaan kohti muita vaihtoehtoja. Sekà huomenna ettà ylihuomenna.

Sadetta odotellessa

Odotan innolla syyskuun ensimmàisià sateita - jospa ne veisivàt ilman kuumuudesta suurimman teràn. Ja sitten olisi vain miellyttàvàn làmmin.... Kun istuskelin parvekkeella tànààn aamulla, sade vaikutti kuitenkin aika kaukaiselta mahdollisuudelta. Pienià valkoisia, viattoman oloisia pilvià oli ripoteltu sinne tànne. Yritin siirtàà niità katseellani làhemmàs toisiaan, onnistumatta.

Italiassa - now what?

Tààllà ollaan. Ollaan oltu jo viitisen pàivàà. Aika on kulunut kuumuuteen totuttelussa ja matkalaukkujen purkamisessa sekà kaikenlaisten asioiden hoitelussa. Nyt on sellainen olo, ettà mihin suuntaan sità tàstà làhtisi. Mistà aloittaa uuden elàmàn rakentaminen? En ole vielà keksinyt, miten onnistuisin luopumaan mieleeni pinttyneestà opiskelija-statuksesta ja kàsittàmààn, ettà nyt olisi sitten aika kààrià hihat ja ryhtyà tòihin.

Niin mihin tòihin?

Siità kysymyksestà tàmà elàmànrakennus kàynnistyykin. Vastauksen metsàstyksen aloitan huomenna.

Valmisteluja

Lähtöön on nyt sitten alle viikko. En ole varma, onko kaikki hallinnassa vai vallitseeko kaaos. Sen tiedän, että 1.9 puhelinnumeroni lakkaa toimimasta. Tämän asian sain viimein hoidettua eilen! Tiedän myös, että tyhjien matkalaukkujen ympärillä on symmetrisissä ja sotkuisissa kasoissa ja pinoissa paljon enemmän tavaraa kuin mitä niihin tulee mahtumaan. G hiukan protestoi 13 (tämänhetkinen luku) kirjan rykelmää:-D Tiedän, ne painavat paljon, mutta ilmankaan en pärjää. Tarvitsen tietyt kirjat käden ulottuville mielenrauhan ja sisäisen harmonian takaamiseksi. Ja joitain niistä tarvitsen oikeasti - tilaa on siis varattava suomi-englanti-, suomi-italia-suomi-, englanti-englanti- ja italian synonyymisanakirjoille, sekä englannin ja italian kielioppikirjoille, ja ihanalle pienelle keltaiselle viholle, joka sisältää kaikkien italian tärkeimpien epäsäännöllisten verbien taivutukset. Kaikissa aikamuodoissa. Tämä kirjojen joukko on ehdottoman tärkeä vaivalla hankkimani ammattitaidon ylläpitämiselle (ja kehittämiselle) - ne ovat työkalujani, ja seuraavat minua minne tahansa menen. Italiaankin:-)

Muistoja indeed

Sen sijaan, että olisin tänään tehnyt sitä, mitä heräsin tekemään, hairahduin lueskelemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Silmiin osui seuraava kirjoitus kuvineen vuoden 2007 lokakuulta:

Muistoja L'Aquilasta

Ylitse pyyhki jo se tutuksi tullut surullisuuden tunne, jonka olen viime kuukausina oppinut yhdistämään L'Aquilaan, kaupunkiin, johon halusin jonain päivänä palata. Se L'Aquila, joka vanhan kirjoitukseni kuvissa näyttäytyy, on nyt saavuttamaton - muuttunut, vahingoittunut. Esimerkiksi viimeisessä kuvassa esiintyvä yliopistoni on sortunut maan tasalle*). Olen monesti pyöritellyt mielessäni vahvaa muistikuvaa, jonka liitän juuri tuon rakennuksen käytäville. Minulla oli tapaaminen jonkun professorin kanssa, ja sitä odotellessani lueskelin seinällä roikkuvaa info-kylttiä. "Mitä tehdä maanjäristyksen sattuessa" En ollut vastaavanlaista kylttiä koskaan nähnyt, enkä siis oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Niinpä perehdyin kuvitettuun opasteeseen tarkemmin. Kuka olisi silloin arvannut....


*) Käsitykseni mukaan siis - L'Aquilan vanha kaupunki kun on edelleen kaaosmaisessa tilassa ja lukuisat jälkijäristykset ovat pahentaneet asioita ennestään, ja maanjäristyksen aikaansaaman tuhon laajuudesta ei vieläkään ole mahdollista sanoa mitään tarkkaa (ainakaan sellaisten ihmisten, jotka yrittävät pysyä kärryillä internetin välityksellä)

Itsenäistymistä

G:stä on tullut selvästi alkuaikoja itsenäisempi suomalaisessa kulttuurissa navigoija. Suurin syy tähän on luonnollisesti kielitaito, joka on huomaamatta, matka matkalta, kehittynyt. Kun vajaa kaksi viikkoa sitten juhlistimme valmistumistani isommalla porukalla, sain huomata, ettei G tarvinnutkaan minua enää joka tilanteeseen kääntämään. Vielä 2 vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa, G pysytteli kielen vuoksi metrin säteellä minusta. Nyt, sanavaraston selvästi kartuttua, hän kierteli siellä täällä ilman minua - eli osittain omaa elämäänsä - ja puhui lopulta ihmisten kanssa varmaankin enemmän kuin minä!

G:n parantunut kielitaito ei kuitenkaan estä hauskoja - kerrassaan hysteerisen huvittavia - tilanteita syntymästä. Eräänä alkuelokuun päivänä saimme todistaa äitini kanssa erästä mieleenpainuvaa hetkeä:

äiti imuroi olohuoneessa, jota G on ylittämässä aikeenaan palata tenttikirjansa pariin. äiti alkaa leikillään esittää kauhistunutta ja huudahtaa "imuri seuraa mua! imuri seuraa mua!" hetkeä myöhemmin G on jo ehtinyt viereiseen huoneeseen (jossa minä olen) ja kysyy silmät pyöreinä, semi-järkyttyneellä äänellä "che cos'è imuri??? che cos'è imuri???" (suomeksi: mikä on imuri?) G:n ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin hänelle vastauksen.

Äiti ja minä aloimme välittömästi kertoa tätä tarinaa kaikille, joiden kanssa satuimme juttelemaan:-D G ei ole siitä moksiskaan, mutta haluaa aina jatkaa juttua esittämällä periaatteensa: ensin mennään tilanteesta pois, ja sitten vasta selvitetään, mistä oli kysymys. Olisihan se ollut hirveää, jos imuri olisikin tarkoittanut jotain uhkaavaa, vaarallista hiirensukuista eläintä!

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)

2 viikkoa

On vielä mahdotonta arvella, miltä tuntuu nähdä toisen kävelevän lentokentän liukuovien raosta läpi, tietäen samalla, että Jälleennäkemisen tuuraajaksi ei tuttuun tapaan jonkin ajan kuluttua ilmestykään Lentokenttähyvästit.

Pian sen kuitenkin tiedän.

Kaukoilua edessä enää 2 viikkoa, 14 päivää! Kahdet maanantait, kahdet tiistai, kahdet keskiviikot, kahdet torstait ja kaksi viikonloppua. Ei sitä ehkä voi enää kaukoiluksi kutsua - kaksi säälittävää viikkoa, on sitä pidemmistäkin pätkistä selvitty.

Vielä kerran

Maanantaina hain postin. Toiveeni heilahtelivat laidasta toiseen joka askeleella. Ole siellä, älä ole siellä, ole siellä, älä ole siellä. Ja olihan se siellä. Muutaman päivän tauon - ihanan, rentouttavan, hermoja hellivän - jälkeen gradu päätti palata elämääni. Se oli tehnyt pienen retken Jyväskylään ohjaajani luo ja hakeutui sitten takaisin seuraani sivuillaan viimeiset kommentit ja korjausehdotukset ennen kansittamista. Vielä kerran se pitäisi käydä läpi. Pidin 100+ sivuista nippua käsissäni, ja mietin, jaksanko enää lukea siitä yhtään ainutta lukua tai edes alaluvun alalukua läpi. Jaksanko enää tehdä tekstiin yhtään muutosta, vaihtaa jonkin pilkun paikkaa saati lisätä siihen lauseita.

Jostain onnistuin haalimaan viimeisiä energian rippeitä. Tiistai-iltana odotin jo oikeastaan innolla keskiviikkoaamua, jolloin voisin herätä aikaisin ja käydä gradun kimppuun. Kun pääsin vauhtiin, kävin 50 sivua läpi tehden tarvittavia muutoksia, suuria ja pieniä.

Ehkä korvaan kuiski ajatus siitä, että loppurutistuksen jälkeen... Niin, sitten sitä ei enää tarvitse koskaan työstää, lukea, katsoa, ajatella. Siitä ei tarvitse koskaan enää puhua, sen nimeä lausua ääneen. Sitten ei tarvitse enää koskaan avata gradutiedostoa, tuota liian tutuksi tullutta 553 kilotavun hirvitystä. Sen saa siirtää tietokoneen roskakoriin, jonka voi sitten tyhjentää niin, että siitä kuuluu se pieni hauskankuuloinen ääni. Aivan kuin roskakori söisi gradun, nielaisisi sen jonnekin syvyyksiinsä eikä koskaan enää päästäisi sitä minua kiusaamaan. Sitten voin kantaa kaikki monisteet, muistilapot, aineistoni, ne tuhannet versiot, joita olen eri osioista kirjoittanut ja muistiinpanot ulos ja sytyttää keskiheinäkuun, tai alkuelokuun tai loppuelokuun (riippuen milloin jaksan puuhaan ryhtyä) kokon. Katsella, miten tuli sulattaa A4-liuskan A4-liuskan jälkeen, miten Times New Romanilla kirjoiteut rivit muuttuvat ensin vaikeasti luettaviksi, ja lopulta mustiksi. Kenties tuulen puuska nostattaa jonkun aivoriiheilyyn käyttämäni ruutuvihonsivun ylös ilmaan, jossa se leijuu hetken vielä valoisaa kesäiltaista taivasta vasten. Toisaalta, papereiden laittaminen silppurin läpi voisi myös olla tyydyttävä kokemus. Osan tuhottavasta aineistosta voisi myös säästää lentomatkalle - voisi olla aika hienoa pudottaa ne lentokoneen ikkunasta (tiedän, tiedän, mahdotonta, mutta antakaa toisen haaveilla), ripotella ne Alppien ylle, nähdä niiden putoavan alemmas, alemmas, alemmas.

Vielä tuossa pisteessä ei kuitenkaan olla. Vielä muutama pieni juttu on työstettävä - mutta niistä ei ole vastusta kuin enää korkeintaan huomiselle. Kamppailu ei tule kestämään kauaa. Minä selviydyn voittajaksi, ja ne saavat tyytyä häviäjän osaan.

Tavaraa

Muutto on jo pidemmän aikaa kutitellut mieleni kaukaisimpia nurkkia. Olen jo usean kuukauden ajan käynyt läpi kaappejani, laatikoitani ja hyllyjäni. Vähän kerrallaan, useassa erässä. Jokaista penkomiskierrosta on seurannut uusi, jonka aikana edellisellä kierroksella ehdottomasti-säilytettävien kategoriaan sijoitetut esineet alkavat yhtäkkiä vaikuttaa turhilta. Lapsuudenkotini on jo keventynyt huimasti, vanhat kaapit huokaisseet helpotuksesta painon hellittäessä, pahvilaatikoita on vapautunut joukoittain uusiokäyttöön. Monet esineet ovat löytäneet kirpputorilta uuden omistajan, jonkun jolta löytyy tarjota uusi koti, kenties näkyvämpi paikka ja tärkeämpi rooli arjen kuvioissa. Itse olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä omistan, miten paljon omistan ja mitä en oikeastaan haluaisi omistaa - mitä tarvitsen, ja tarvitsenko ylipäätään mitään. Olen samalla saanut käydä läpi erilaisia muistoja elämän varrelta; voimakkaita ja haaleita. Ne esineet, jotka ovat välittäneet silmiini ja sormiini vain heikoin signaalin, tai kenties voimakkaan negatiivisen sellaisen, ovat saaneet lähtöpassit. Täten olen vähitellen vapautunut turhan tavaravuoren alta, saanut niskaotteen materiasta.

Hui

Tajusin tuossa jokin päivä sitten, että tänä syksynä, ensimmäistä kertaa 18 vuoteen en mene kouluun. Selvä, viitoitettu tie merkittyine välietappeineen loppuu. Aikamoista.

Psykonaama

Ulkona on kaunis ilma, ja aurinko paistaa. Olisi ihana jättää näppäimistön vaikutuspiiri, ja mennä ulos. Etsiä jokin kuudesta kissastamme ja ottaa se syliin. Istuskella vaan. Mutta ei. Takana on reilu 5 tuntia ediointia, sormeni takovat kuitenkin edelleen näppäimistöä, kasvoillani lienee hullu ilme - sanonta, jonka G on joskus kiertänyt itse kehittelemällään muodolla 'psykonaama'. Tällaista se loppukiri on....

Menolippu

Olen viime aikoina ollut ja olen edelleen jonkinlaisessa gradun ja työn yhteispaineessa. Edellä mainitusta yritän päästä eroon mahdollisimman nopeasti, mutta edelleen se on vain pakko ottaa esiin tietokoneen ruudulle! Olen nyt kuitenkin tehnyt muuton eteen 3 asiaa:

- Olen vienyt tavaraa kirpparille - ja loput kärräsin suosiolla kierrätyskeskukseen (ja silti sitä on edelleen paljon!)
- Olen käynyt hammastarkastuksessa ja poistattamassa viisaudenhampaan, nyt ei heti uudessa maassa tarvitse alkaa tuommoisia pohtia
- Ostin menolipun, turha sen hankintaa lienee pitkittää! Sain kukkaroystävälliseen hintaan, mikä on tietenkin bonusta!! Nyt vain G:n täytyy hommata itselleen lento samalle päivälle.

Vielä monenlaista pitäisi tehdä.

- Hoitaa kuntoon pankkiasiat
- Hoitaa kuntoon vakuutukset
- Tarkistaa rokotustilanne
- Käväistä Kelassa
- Selvittää, mitä byrokratiaa Italian päässä odottaa
- Hankkiutua edelleen eroon tavaroista ja miettiä, mitä tavaroita ottaa mukaan
- Tehdä muuttoilmoitus
- Harkita vakavasti uuden matkalaukun ostamista

Uskomatonta, mutta totta. Reilun 5 vuoden odottelun jälkeen muutto hyökkää jostain puun takaa. Kaikkien laskettujen päivien jälkeen ei oikein voi sanoa "tämä tuli niin äkkiä", mutta niin se vain on!

Vuosi sitten

Siitä kun aloin optimistisena lueskelemaan ensimmäisiä graduuni liittyviä artikkeleita, on tänään kulunut tasan vuosi. Matka siitä pisteestä tähän on ollut käsittämättömän pitkä, työläs ja välillä tuskainen. Ja vielä hiukan se jatkuu.

Jo joutui armas aika

Eilen menin siskoni nykyiselle ja minun vanhalle koululleni seuraamaan kevätjuhlaa. Toivoin, että juhlan tunnelma - tavoitteen saavuttamisen ilo - siivittäisi minua graduni loppumetreillä, niin että pian minäkin saisin urakkani päätökseen! Niin kuin arvelinkin, ilmassa oli paljon jonkin-loppuun-saattamista ja vielä enemmän tästä-alkaa-uusi-aikaa. Imin itseeni mahtipontisia sanoja, sillä juhlassa puhuttiin niin elämän matkasta ja elämän merellä purjehtimisesta, kuin juurista, niiden jättämisestä ja niiden vaalimisesta. Tuntui uskomattomalta, että siitä kun itse sain valkolakkini ja kuuntelin vastaavanlaisia sanoja (ja kuvittelin oikeasti Tehneeni Jotain Suurta) on kulunut jo kuusi vuotta. Tuntuu uskomattomalta ajatella myös sitä, että gradun ja yliopiston viimeisteleminen tänä kesänä on ensimmäinen kerta tuon kaukaisen päivän jälkeen, jolloin saan tuntuvasti päätökseen jonkin projektin ja siirryn elämässä eteenpäin. Saavutan tavoitteen. Sen ajatteleminen antaa hiukan lisävirtaa gradun naputtamiseen. Valitettavasti Jo joutui armaan ajan kuuntelemisella oli käänteinen vaikutus - mieleni napsahti ajassa rutkasti taaksepäin ja alkoi kuvittelemaan, että tästä se kesäloma alkaa! Vaikka lomaa ei minulle vielä varsinaisesti olekaan, niin kesä onneksi kyllä. Taidankin mennä hetkeksi nauttimaan siitä:-)

Seuraavaan kertaan

Kotiuduin Varsovasta alkuviikosta. Hiukan haikein mielin, sillä G:n vaihto on käytännössä ohi! Milloin näen siis Varsovan seuraavan kerran? Milloin näkyviin pilkahtaa jälleen Pałac Kultury i Nauki (eli Kulttuurin ja tieteen palatsia), josta ehti lyhyessä ajassa tulla tuttu maamerkki? Sen silhuetti tuntui aina ilmestyvän näkyviin jostain - hiukan eri suunnasta vain riippuen siitä, missä olimme. Entä Plac Zbawicela - Pelastajan aukio - meidän kiintopisteemme, jonka kyljessä G asusteli? Sen kaunista kirkkoa, kahviloita sekä kaduille toukokuun myötä ilmestyneitä kukkakauppiaitakin tulee ikävä.

Samaan aikaan, kun Varsova painuu vähitellen muistoihimme, ei voi olla miettimättä sitä, että kun G seuraavan kerran tulee Suomeen, se on sitten siinä. Ei enää kaukana oloa, ei enää hyvästelyjä lentokentällä. Meistä tulee vihdoin normaaleja - seuraavalla kerralla.

Aikamoinen repertuaari

Osaan sanoa puolaksi 35 sanaa.

Joka toinen pàivà

Viimeisen viikon olen kàrsinyt gradun ja muun opiskelun suhteen jokatoisensyndroomasta. Kàytànnòssà tàmà tarkoittaa sità, ettà joka toinen pàivà kirjoittaminen on sujunut, sormet ovat suorastaan lentàneet nàppàimistòllà ja tekstià on syntynyt liuska liuskan jàlkeen vaikuttavalla tahdilla. Joka toinen pàivà sen sijaan ole tuijottanut ruutua lasittunein katsein ja jonkin ajan jàlkeen todennut, ettà parempi viedà graduprojektia jollain toisella konstilla eteenpàin. Tànààn - kuten bloggailustani klo. 13.14 Puolan, 14.14 Suomen aikaan voi pààtellà - on jàlkimmàinen joka toinen pàivà. Inspiraation vesihana on vàànnetty tiukasti kiinni, ja sanat eivàt millààn lòydà tietààn sormenpàihini - nàppàimistò on hiljaa.

Sainpa kuitenkin ajateltua analyysiàni ja tàyteltyà siihen liittyvàà taulukkoa. Huomista odotellessa siihen on tyytyminen; huomenna on onneksi taas joka toinen pàivà.

Mitä käteen jää

Tänään koko opiskeluaikani vilahti silmieni ohi. Hitaasti. Kävin läpi kaikki 6 vuoden aikana kerääntyneet ja talteen kasautuneet muistiinpanot, vihot ja assignmentit läpi.

Ensimmäisen vuoden latinan kurssin monisteet, joiden marginaaleissa laskin ajan kulua kotiin pääsyyn ja olin näemmä harjoitellut G:n puhelinnumeroa.
Erään toisen kurssin monistenippu tuo elävästi mieleen aikaiset aamut...monistenippua tuli usein selailtua kahvikuppi kädessä.
Paperi, jolle on koottu vaihdosta kotiin palanneille ohjeita ja infoa.
Kymmenen eri versiota proseminaaristani.
Muutama kelan olosuhteenmuutoslappu, joiden täyttö oli kyllä aloitettu.
Itse luomaani materiaalia harjoitustunneille. Palautetta oppilailta.
Todennäköisesti ensimmäisen vuoden aikana piirtämäni pohdinta siitä, missä olen vuonna 2010 - harmittavaa kyllä, en sen symboliikkaa enää ymmärrä.

Käytyäni kaikki muistiinpanoni/luentomonisteeni/powerpointkopioni läpi, mieleen tuli ajatus:

Yliopisto opettaa tasan 2 asiaa. Ensinnäkin sen, että lopulta sitä tietää hyvin vähän - kaikkea voi tarkastella monilta eri näkökannoilta, ja jokaista teoriaa voi kehittää pidemmälle ja tarkentaa loputtomiin. Ja toiseksi, yliopistossa oppii ne paikat, joista tietoa saa.

Jälkimmäiseen vedoten suljin pieneen laatikkoon kaiken sen, mistä kuvittelen itselleni olevan vielä hyötyä, ja sulloin 4 isoon roskasäkkiin lukuisat ahdistavat kotitehtävät, tylsät kurssit, jotka mielelläni unohtaisin varmana siitä, että jos jonain päivänä haluan palata opetussuunnitelmia koskevien säädösten, englannin kielen syntaksin tai foneettisten aakkosten ihmeelliseen maailmaan, tiedän minne mennä....

Unreal

Olen tänään, eilen ja toissapäivänä heilunut kaikenlaisten rättien, pesuaineiden ja pölyhuiskojen kanssa ympäri asuntoani - ja ikkunaa pestessä hyvä ettei asunnon ulkopuolella! Olen vähitellen pakannut tavaroita, heittänyt menemään epäkelpoa. Tällä hetkellä tilanne on aika kaoottinen - hyvä jos muuttolaatikoilta pystyn enää liikkumaan! - ja toivon, että se muuttuu kunhan muuttoapulaiseni autoineen ehtivät paikalle.

En ehkä vielä ole aivan täysin sisäistänyt, mitä nyt on tapahtumassa. Joltain osin tämä muistuttaa vain normaalia, jokavuotista pre-kesä siivousta - takaraivossa on kuitenkin pieni ajatus siitä, että syksyllä sitten taas...

Mutta ei. Se on menoa nyt.

Luulin, etten ole juurtunut opiskelukaupunkiini - sen verran maakuntarakas olen, ja G:n myötä kävi opiskelujen alkumetreillä selväksi, että tämä kaupunki on vain välietappi - mutta näin lähdön hetkellä huomaan, ettei se ehkä sittenkään pidä paikkansa. Asuinhan täällä loppujen lopuksi 5 vuotta.

Myöhemmin tänään tutut paikat jäävät taakse pienen haikeuden saattelemana.

Luksusta elämään

Useampien kielten pallottelu arkielämässä, no sanotaanko että siinä on hyvätkin puolensa.

Etenkin italialla voi kivasti siirtyä kakkosluokasta ykkösluokkaan - saada hiukan luksusta elämään.

Esimerkiksi asuintaloni - monikerroksinen 70-lukuinen betonihirvitys (tai ehkä tiili, mutta betonihirvitys kuulostaa paremmalta) ei ole enää "kerrostalo", vaan palazzo(vrt. suomen palatsi). Ja asuminen maistuu heti erilaiselta!

Päivinä, jolloin opiskelijabudjetti on erityisen tiukka, ja ainoa, mitä voin kokata on lautasellinen makaroonia, jonka päälle levitän voinokareen, voin ajatella nauttivani ruokalajin nimeltään pasta col burro, ja ehkä sytyttää kynttilän.

Suomessa valmistun maisteriksi, Italiassa minusta tulee samalla kertaa dottoressa (tohtori).

Viimeistä viedään

Tuossa jokin hetki sitten tiskatessa tajusin, että tässä sitä vietetään viimeistä viikonloppua Palatsissa.

Palatsilla viittaan luonnollisesti minua jo reilut kaksi vuotta palvelleeseen opiskelija-asuntoon.

Viikon päästä heitän hyvästit huoneelleni, pikkuruiselle keittiölleni sekä siihen kiinteässä yhteydessä olevalle kylpyhuoneelleni. Samoin maisemalle, jota on useat kerrat tullut tapitettua motivaation puutteessa - syksyisin ruskan täplittämä rinne ja sen yllä leijuvaa usvaa, talvisin hiihtoladuille reippailevia ihmisiä,keväisin takapakki-räntäsadetta ja kesäisin - en oikeastaan tiedä mitä, sillä kesiä ei ole opiskelukaupungissa tullut vietettyä! Viikonloppuöisin ikkunan alta kantautuu iloiselta vaikuttavien (usein mies)porukoiden lauleskelua, monta kertaa päivässä tien ylittää koiran ulkoiluttaja jos toinen sekä huimalla akrobatiallaan minua viihdyttävät kuusissa hyppelevät oravat.

Minun ei varmaankaan tule ikävä minimaalista tiskipöytää (hella otettava käyttöön tiskatessa), pienen pientä pakastinta, jossa ei kovin montaa asiaa voi säilöä kerralla, kylpyhuoneen ovea, joka ei millään halua pysyä kiinni, päähän tipahtelevaa suihkua, eteisen himmeämpääkin himmeää valoa ja pyykkivuorojen varaamista. Saati sitä, että molempia (!) hellanlevyjä ei voi käyttää samanaikaisesti uunin kanssa - eiväthän opiskelijat laita ruokaa, vai?

Pienistä puutteistaan huolimatta Palatsi mahduttaa 23 neliömetriinsä monen monta muistoa. Se on toiminut tapahtumapaikkana erinäisille illanistujaisille ja yösijana kauempaa tulleille kavereille/siskoille. Siellä on jännitetty niin euroviisuja kuin jääkiekko-otteluita. Siellä minä ja G olemme saaneet elellä arjentapaista.

Ensi viikolla suljen Palatsin oven siis viimeistä kertaa. Opiskelukaupunkiin voin aina palata, juuri tähän asuntoon en - ensi viikon tapahtumissa on konkreettista symboliikkaa, olen siirtymässä elämänvaiheesta toiseen, opiskelijasta työttömäksi.

Miltä tuntuu

Miltä mahtaa tuntua laittaa gradun viimeiseen lauseeseen piste? Painaa Ctrl+S viimeistä kertaa ja vainoharhaisesti tarkistaa, että - kyllä, tallessa on?

Onkohan olo silloin huojentunut, euforinen vai tyhjä? Haikea (gradun valmistuminen merkitsee minulle kirjaimellisesti opiskeluaikojen loppumista) vai kaikkea muuta?

Millaisena päivänä se tapahtuu? Onko silloin hellepäivä ja voin samantien käydä hakemassa jostain tuuletusjäätelön? Tapahtuuko se keskellä yötä - olenko naputtanut tietokoneen ääressä viime hetken korjauksia koko päivän? Sataako silloin kaatamalla ja on ukkosvaara (mikä nostaa vainoharha-tasoa entisestään, mitä jos oikosulku tuhoaa koko tietokoneen!)?

Mikä on ensimmäinen asia, jonka teen, kun Se on Valmis?

Tuollaisia mietin tänään. Tällä viikolla on alkanut vähitellen tuntua siltä, että tuo hetki todella on saavutettavissa. Kaukana se vielä on, mutta saavutettavissa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Suomalainen (vastakohtana termille italialainen), Italian suomalainen, suomalais-italialainen, italo-finlandese. Kansainvälinen eurooppalainen. Maahanmuuttaja, maastamuuttaja, ulkosuomalainen. Vähemmistön edustaja. La finlandese. Isänmaanpetturi. Sillanrakentaja, kahden maan kansalainen. Italian täti.

Kaikkiin näihin sanoihin on ladattu voimakkaita mielleyhtymiä ja erilaisia, jopa poliittisia näkökulmia. Pian jokaisen niistä*) voi halutessaan liittää minuun.

Millä sanavalinnoilla minusta puhutaan, ja millä minua puhutellaan? Minkä näkökulman itse valitsen?
Mihin lokeroon itseni sijoitan, mihin minut sijoitetaan? Vai osaako ympäristöni nähdä minut osana suurempaa lokerikkoa, monen kategorian vakioasukkaana?

Tällaisia mielessä kun Muuttoon on aikaa hiukan yli 4kk.




*) en ole täti vielä, eikä minusta tietääkseni ole sellaista lähiaikoina tulossa:-) Viimeinen lienee siis tulevaisuuden termi, paitsi jos käytämme italialaista määritelmää sanasta "zia", joka on huomattavasti löyhempi kuin suomalainen vastineensa. Tuon näkökulman mukaan olisin zia Piccolina jo aika monelle sukulaislapselle!

Tärinää

Uutisista on varmasti itse kullekin tullut selväksi se, että Italiassa oli viime viikolla maanjäristys. Maan tärinä ei tuntunut vain L’Aquilassa ja sen välittömässä ympäristössä, Roomassa ja Napolissa, vaan se ulottui tänne Suomeen asti – ei konkreettisena liikehdintänä, vaan pikemminkin mieltäni ravistelevana ahdistuksena. Sisääni asettui raskas surullisuus.

Kaukaa kantautuvasta uutisesta voi nopeasti tulla henkilökohtainen - L’Aquila oli muutama vuosi sitten vaihtokaupunkini. Kaupunki, jonka kaduilla kävelin, jonka kahviloissa istuskelin, jonka rakennuksia ihastelin, jonka ihmisten kanssa juttelin, ja jota olen usein muistellut lämmöllä.

Itse asiassa vain muutama päivä ennen tärinää olin liidellyt kaupungin yllä google earthillä jättäen virtuaalisia nuppineuloja minulle tärkeiden paikkojen ylle. Merkitsin linja-autoaseman, erään tietyn motel agipin, kotikatuni, yliopistoni sekä Banana Joe-nimisen kahvilan ihan vain sen hauskan nimen vuoksi. Tärinäpäivänä katselin koneen ruudulta samanlaista satelliittikuvaa kaupungista, sillä kertaa virtuaaliset nuppineulat vain osoittivat, mitkä rakennukset olivat joutuneet tuhon kohteeksi. Yliopistoni, muutama minulle rakas kirkko sekä Via XX Settembren opiskelija-asuntola olivat niiden joukossa.

Minun asuintaloni oli kestänyt tärähtelyn – näin sain kuulla muutaman mutkan kautta vuokraisänniltäni – mutta sekin oli saanut osansa julkisuudesta. Kuva monet kerrat avaamastani raskaasta puuovesta kun oli päätynyt jollekin la Repubblican lukuisista aiheelle omistetuista sivuista.

L’Aquila ja sitä ympäröivät vuoret ovat historian saatossa nähneet monet maanjäristykset – isotkin sellaiset 1400- ja 1700-luvuilla. Ne ovat verottaneet katukuvaa karsimalla kirkkojen, suihkulähteiden ja aukioiden määrää. Niitä kaikkia kaupungissa oli alun perin 99 kappaletta. Nyt, huhtikuussa 2009 lukumäärä on jälleen himan pienempi.

Blogin nimen etymologia

Mistä nimi "Taitekohta"? Miksi juuri se kaikista suomen kielen tarjoamista mahdollisuuksista?

Siksi, koska blogin synty ja kasvu ajoittuvat yhteen elämäni taitekohtaan, tai pikemminkin monen taitekohdan taitekohtaan. Valmistun (edelleen jaksan lisätä: toivottavasti) kesällä, mittariin naksahtaa 25. vuosi ja ulkomaille muuton myötä lopettelen monen monen vuoden kaukosuhdetta - siitä tulee siis pelkkä suhde, tavallinen suhde, kahden aikuisen ihmisen normaali perussuhde.

Näiden tiedonhippusten perusteella voin jo aavistella, millaista blogin sisältö tulee olemaan seuraavina kuukausina.

Huhti-toukokuu: valtaisaa graduahdistusta, tuskailua, erilaisten gradusta johtuvien pelkotilojen kuvailua, tunteellista vuodatusta liittyen opiskelukaupungistani pois-pois-poismuuttoon sekä muutama kulttuurien kohtaamisia syleilevä raportti puolanmaalta. Valtaisaa hehkutusta, jos Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden.

Kesäkuu: edelleen graduahdistusta - ehkä tavallista poikkeavan kiihkeään sävyyn, sillä paljon pitäisi olla jo tehtynä, mutta jotenkin tuntuu, ettei ehkä sittenkään ole - viisaudenhampaita koskevia murheita, juhannuksella fiilistelyä.

Heinäkuu: jonkinlaisesta ikäkriisistä raportointia, Suomen kesän ihastelua (tai vihastelua riippuu siitä millainen sää tulee silloin olemaan), todennäköisesti lisää graduahdistusta ja kaukosuhteen päättymiseen liittyviä tunnelmia.

Elokuu: hiusten repimistä, kun yritän mahduttaa elämäni pariin matkalaukkuun sekä sentimentaalista, lähes pateettista isänmaanrakkautta pakkaamisen ja lähdön kynnyksellä sekä ensimmäiset hämmentyneen tunnustelevat viestit saapasmaasta.

Syyskuu? Ei aavistustakaan - mitä mielessäni mahtaa vilistä kun ympäristöni sääntöineen, maisemineen, tapoineen kaikkineen muuttuu kertaheitolla ... pysyvästi? Onko muu maa mansikka vai mustikka? Se selviää silloin!

Tullut jäädäkseen

Tässäpä on nyt blogini numero XXVVII tai jotain sinne päin. Tällä kertaa olen tullut jäädäkseni - toivon löytäneeni nyt blogillisen kotini bittiavaruudesta, pienen pienen sopukan, jonne tehdä pesä ja asettua aloilleen. Ei enää hetken mielijohteessa avattua uutta blogia, joka ensin kilpailee huomiostani vanhan kanssa ja kuihtuu sitten muutaman viestin jälkeen pois, ei enää kuukausien taukoja täydellisen toimivan blogin päivittämiseen. Ei.

Uusi alku, fresh start. Vielä yhden ainoan kerran.