Kàvelyllà

Muutama kuva kàvelylenkiltàmme - edelleen taannoiselta Ischian reissulta

Myrsky

Sain viimein ladattua kuukauden takaiset Ischia-kuvat koneelle (ei se ollutkaan vaikeaa).

Ensimmàisenà pàivànà menimme Angelon neuvoa seuraten erààseen ravintolaan, joka oli enemmàn kuin merenrannalle, se oli meren pààllà:





Ravintola oli ympàristònà erittàin rentouttava. Avoimista ikkunoista puski sisààn merituuli, aaltojen keinunta saapui korviimme saakka ja se sekottui kevyen jazzin sàveliin. Emme ruokalistoja tarkastellessamme aavistaneetkaan, miten pitkààn tulisimme niillà sijoillamme istumaan.

Tuuli nimittàin alkoi yltyà, aallot kasvoivat korkeutta:



Taivaanranta alkoi peittyà myrskypilvistà:



Alkoi sataa kaatamalla:



Usean hetken ajan nàkyvyys oli tàtà luokkaa:



Salamat halkoivat taivasta, tuntui kuin ne olisivat repineet pilvià kahtia, sen verran voimakkaan àànen ne saivat aikaan. Erààn vàlàhdyksen seurauksena kohotin kulmiani, katseeni kohtasivat viereisen pòydàn saksalaisen naisen katseen. Pyòritimme molemmat pààtàmme ihmeissàmme.

Lopulta, salamat vaikenivat, nàimme meren kàyvàn làpi saman prosessin kàànteisessà jàrjestyksessà. Pilvet hàlvenivàt, aurinkoinen kaistale puski itsensà esiin saaren toiselta puolelta, sadepisarat muuttuivat hienommiksi, loppuivat kokonaan. Pian kaikki oli kuin mitààn myrskyà ei olis ollutkaan:



Luonto oli jàrjestànyt meille varsinaisen spektaakkelin kaikkine ààniefekteineen.

Fiilistelyà

Kuunneltiin (ja kuunnellaan) G:n kanssa Varsovalle omistettua laulua, fiilistellààn kuvilla, ja ikàvòidààn sen katukuvaa...


...itàà...


...modernia...


...vanhaa...


...G:n kotiaukiota...

Varsova kohteli meità hyvin <3


(kuvat eivàt ole omiani - klikkaamalla pààsee alkuperàiseen làhteeseen)

Tarinoita toisesta maailmasta

Pari iltaa sitten appikokelaani làhtivàt kàymààn G:n isoisàn serkun luona. Ciro-setà, zio Ciro (kaikenlaiset sukulaissuhteet, monimutkaisetkin, saadaan tàssà maailmankolkassa tiivistettyà tuohon sanaan: zio, zia) on 85-vuotias, pieni ja ryppyinen pappa, joka on jostain syystà tehnyt minuun olemuksellaan ja persoonallaan erityisen vaikutuksen. Niinpà halusin ehdottomasti làhteà mukaan, viime kerrasta oli vieràhtànyt aikaa.

Vierailun tarkempi syy oli jokasyksyinen perinne: viikunat olivat kypsià, ja G:n vanhempien pitàisi piipahtaa noutamaan heille kaavailtu 3 kilon satsi.



Zio Ciro oli meità vastassa heti portaikossa. Hànen vaimonsa, zia Elia, ohjasi meidàt vàlittòmàsti keittiòòn ja pian saimme eteemme lasit vettà ja kupit espressoa. Juttelimme niità nàità, ja ennen pitkàà puhe kààntyi viikunoihin. Zio Ciro muisteli, miten serkkupoika (G:n isoisà) oli kerran kiivennyt korkealle vanhan viikunapuun oksille, jàànyt sinne istuskelemaan, syònyt viikunan toisensa jàlkeen. Lauleskellen fasistien lauluja - silloin oli sota, koko làhiseutu tàynnà amerikkalaisia. Kaikki olivat silloin nuorempia, G:n isoisà ja monet muut luonnollisesti vielà hengissà.

Aloin mielessàni analysoida zio Ciron maalaamaa kuvaa nuoresta italialaisesta, joka istuu viikunapuussa, keskellà toisen maailmansodan tapahtumia. Ei tarinassa tai mielikuvassa sinàllààn mitààn ylettòmàn erikoista ole, mutta sillà hetkellà kun zio Ciro sità maalaili, tarinasta (ja viikunapuusta) tuli osa minun ja G:n jonain pàivànà muodostaman perheen historiaa. Tulin yhtàkkià hyvin tietoiseksi siità, ettà minun historiaani sekoittuu G:n ja hànen sukunsa myòtà Italian historiaa.

Syvàlliset pohdintoni keskeytyivàt, kun siirryimme takapihalle. Viikunapuun oksien alle. "Tàmà ei ole se sama puu", zio Ciro selitti. "Tàmà voisi olla sen tytàr, se oli paljon suurempi". Puu oli yhtàkaikki vaikuttavan kokoinen. Tutkailin sen lehtià maaseudun kasvatin uteliaisuudella (Italiassa minua on pitkààn viehàttànyt kasvuston erilaisuus) - zio Ciro irrotti puusta yhden hedelmàn, ja antoi sen minulle. Olin kuvitellut viikunoiden olevan kovia (en tiedà miksi), joten yllàtyin hedelmàn pehmeydestà sormien alla. Zio Ciron opastamana avasin ja sòin viikunan, jonka makea raikkaus sopi tàydellisesti kuuman pàivàn iltaan.

Emme làhteneet ennen kuin olin kysynyt puutarhan jokaisen kasvin ja puun nimen. Oli mandariinipuuta, sitruunapuuta, viinirypàleità, uskomattoman isoksi kasvanut basilika sekà joukko kasveja, joiden suomalaisesta nimestà minulla ei ole aavistustakaan.

Paljon ei zio Ciron ja zia Elian puutarhasta kuitenkaan jàà heidàn omiin tarpeisiinsa, sillà he lahjoittavat melkein kaiken ystàville ja sukulaisille.; tànà iltana appikokelaani menevàt takaisin hakemaan juuri kypsyneità papuja.

Muistoja indeed

Sen sijaan, että olisin tänään tehnyt sitä, mitä heräsin tekemään, hairahduin lueskelemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Silmiin osui seuraava kirjoitus kuvineen vuoden 2007 lokakuulta:

Muistoja L'Aquilasta

Ylitse pyyhki jo se tutuksi tullut surullisuuden tunne, jonka olen viime kuukausina oppinut yhdistämään L'Aquilaan, kaupunkiin, johon halusin jonain päivänä palata. Se L'Aquila, joka vanhan kirjoitukseni kuvissa näyttäytyy, on nyt saavuttamaton - muuttunut, vahingoittunut. Esimerkiksi viimeisessä kuvassa esiintyvä yliopistoni on sortunut maan tasalle*). Olen monesti pyöritellyt mielessäni vahvaa muistikuvaa, jonka liitän juuri tuon rakennuksen käytäville. Minulla oli tapaaminen jonkun professorin kanssa, ja sitä odotellessani lueskelin seinällä roikkuvaa info-kylttiä. "Mitä tehdä maanjäristyksen sattuessa" En ollut vastaavanlaista kylttiä koskaan nähnyt, enkä siis oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Niinpä perehdyin kuvitettuun opasteeseen tarkemmin. Kuka olisi silloin arvannut....


*) Käsitykseni mukaan siis - L'Aquilan vanha kaupunki kun on edelleen kaaosmaisessa tilassa ja lukuisat jälkijäristykset ovat pahentaneet asioita ennestään, ja maanjäristyksen aikaansaaman tuhon laajuudesta ei vieläkään ole mahdollista sanoa mitään tarkkaa (ainakaan sellaisten ihmisten, jotka yrittävät pysyä kärryillä internetin välityksellä)

Tavaraa

Muutto on jo pidemmän aikaa kutitellut mieleni kaukaisimpia nurkkia. Olen jo usean kuukauden ajan käynyt läpi kaappejani, laatikoitani ja hyllyjäni. Vähän kerrallaan, useassa erässä. Jokaista penkomiskierrosta on seurannut uusi, jonka aikana edellisellä kierroksella ehdottomasti-säilytettävien kategoriaan sijoitetut esineet alkavat yhtäkkiä vaikuttaa turhilta. Lapsuudenkotini on jo keventynyt huimasti, vanhat kaapit huokaisseet helpotuksesta painon hellittäessä, pahvilaatikoita on vapautunut joukoittain uusiokäyttöön. Monet esineet ovat löytäneet kirpputorilta uuden omistajan, jonkun jolta löytyy tarjota uusi koti, kenties näkyvämpi paikka ja tärkeämpi rooli arjen kuvioissa. Itse olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä omistan, miten paljon omistan ja mitä en oikeastaan haluaisi omistaa - mitä tarvitsen, ja tarvitsenko ylipäätään mitään. Olen samalla saanut käydä läpi erilaisia muistoja elämän varrelta; voimakkaita ja haaleita. Ne esineet, jotka ovat välittäneet silmiini ja sormiini vain heikoin signaalin, tai kenties voimakkaan negatiivisen sellaisen, ovat saaneet lähtöpassit. Täten olen vähitellen vapautunut turhan tavaravuoren alta, saanut niskaotteen materiasta.

Jo joutui armas aika

Eilen menin siskoni nykyiselle ja minun vanhalle koululleni seuraamaan kevätjuhlaa. Toivoin, että juhlan tunnelma - tavoitteen saavuttamisen ilo - siivittäisi minua graduni loppumetreillä, niin että pian minäkin saisin urakkani päätökseen! Niin kuin arvelinkin, ilmassa oli paljon jonkin-loppuun-saattamista ja vielä enemmän tästä-alkaa-uusi-aikaa. Imin itseeni mahtipontisia sanoja, sillä juhlassa puhuttiin niin elämän matkasta ja elämän merellä purjehtimisesta, kuin juurista, niiden jättämisestä ja niiden vaalimisesta. Tuntui uskomattomalta, että siitä kun itse sain valkolakkini ja kuuntelin vastaavanlaisia sanoja (ja kuvittelin oikeasti Tehneeni Jotain Suurta) on kulunut jo kuusi vuotta. Tuntuu uskomattomalta ajatella myös sitä, että gradun ja yliopiston viimeisteleminen tänä kesänä on ensimmäinen kerta tuon kaukaisen päivän jälkeen, jolloin saan tuntuvasti päätökseen jonkin projektin ja siirryn elämässä eteenpäin. Saavutan tavoitteen. Sen ajatteleminen antaa hiukan lisävirtaa gradun naputtamiseen. Valitettavasti Jo joutui armaan ajan kuuntelemisella oli käänteinen vaikutus - mieleni napsahti ajassa rutkasti taaksepäin ja alkoi kuvittelemaan, että tästä se kesäloma alkaa! Vaikka lomaa ei minulle vielä varsinaisesti olekaan, niin kesä onneksi kyllä. Taidankin mennä hetkeksi nauttimaan siitä:-)

Seuraavaan kertaan

Kotiuduin Varsovasta alkuviikosta. Hiukan haikein mielin, sillä G:n vaihto on käytännössä ohi! Milloin näen siis Varsovan seuraavan kerran? Milloin näkyviin pilkahtaa jälleen Pałac Kultury i Nauki (eli Kulttuurin ja tieteen palatsia), josta ehti lyhyessä ajassa tulla tuttu maamerkki? Sen silhuetti tuntui aina ilmestyvän näkyviin jostain - hiukan eri suunnasta vain riippuen siitä, missä olimme. Entä Plac Zbawicela - Pelastajan aukio - meidän kiintopisteemme, jonka kyljessä G asusteli? Sen kaunista kirkkoa, kahviloita sekä kaduille toukokuun myötä ilmestyneitä kukkakauppiaitakin tulee ikävä.

Samaan aikaan, kun Varsova painuu vähitellen muistoihimme, ei voi olla miettimättä sitä, että kun G seuraavan kerran tulee Suomeen, se on sitten siinä. Ei enää kaukana oloa, ei enää hyvästelyjä lentokentällä. Meistä tulee vihdoin normaaleja - seuraavalla kerralla.

Viimeistä viedään

Tuossa jokin hetki sitten tiskatessa tajusin, että tässä sitä vietetään viimeistä viikonloppua Palatsissa.

Palatsilla viittaan luonnollisesti minua jo reilut kaksi vuotta palvelleeseen opiskelija-asuntoon.

Viikon päästä heitän hyvästit huoneelleni, pikkuruiselle keittiölleni sekä siihen kiinteässä yhteydessä olevalle kylpyhuoneelleni. Samoin maisemalle, jota on useat kerrat tullut tapitettua motivaation puutteessa - syksyisin ruskan täplittämä rinne ja sen yllä leijuvaa usvaa, talvisin hiihtoladuille reippailevia ihmisiä,keväisin takapakki-räntäsadetta ja kesäisin - en oikeastaan tiedä mitä, sillä kesiä ei ole opiskelukaupungissa tullut vietettyä! Viikonloppuöisin ikkunan alta kantautuu iloiselta vaikuttavien (usein mies)porukoiden lauleskelua, monta kertaa päivässä tien ylittää koiran ulkoiluttaja jos toinen sekä huimalla akrobatiallaan minua viihdyttävät kuusissa hyppelevät oravat.

Minun ei varmaankaan tule ikävä minimaalista tiskipöytää (hella otettava käyttöön tiskatessa), pienen pientä pakastinta, jossa ei kovin montaa asiaa voi säilöä kerralla, kylpyhuoneen ovea, joka ei millään halua pysyä kiinni, päähän tipahtelevaa suihkua, eteisen himmeämpääkin himmeää valoa ja pyykkivuorojen varaamista. Saati sitä, että molempia (!) hellanlevyjä ei voi käyttää samanaikaisesti uunin kanssa - eiväthän opiskelijat laita ruokaa, vai?

Pienistä puutteistaan huolimatta Palatsi mahduttaa 23 neliömetriinsä monen monta muistoa. Se on toiminut tapahtumapaikkana erinäisille illanistujaisille ja yösijana kauempaa tulleille kavereille/siskoille. Siellä on jännitetty niin euroviisuja kuin jääkiekko-otteluita. Siellä minä ja G olemme saaneet elellä arjentapaista.

Ensi viikolla suljen Palatsin oven siis viimeistä kertaa. Opiskelukaupunkiin voin aina palata, juuri tähän asuntoon en - ensi viikon tapahtumissa on konkreettista symboliikkaa, olen siirtymässä elämänvaiheesta toiseen, opiskelijasta työttömäksi.