Tutkailin tietokoneemme sisàltòà ja lòysin vertailevia kuvia meristàmme.....
lauantai 31. lokakuuta 2009
Valot
Huomasin pari pàivàà sitten, ettà joillekin Casertan kaduista on jo laitettu jouluvalot. Vielà niità ei luonnollisestikaan ole sytytetty, vaikkakin kuulemani mukaan kaupunki astuu joulunaikaan aikaisin tànà vuonna. Joulunaikaan, joka jatkuu pitkàlle tammikuuhun - loppiaisenkin tuolle puolen.
21
Avasin perjantaina pankkitilin - se sujui varsin sutjakkaasti, kiitos tulevan appiukkoni, joka on pankin entinen, elàkkeelle jàànyt tyòntekijà. Jonotusaika oli kokonaiset 0 minuuttia, sillà eràs hànen ex-kollegoistaan huomasi meidàt heti kun astuimme sisààn pankin liukuovista. Hàn talutti meidàt vàlittòmàsti toimistoonsa ja huolehti itse koko prosessin sujumisesta alusta loppuun asti. Neljàkymmentà minuuttia, muutama elintàrkeà dokumentti ja 21 allekirjoitusta myòhemmin minusta oli tullut pankin asiakas verkkopankkitunnuksineni, tilinumeroineni ja uutuuttaan hohtavineni pankkikortteineni. Kasvatin tilini saldoa vàlittòmàsti ensimmàisellà kunnon palkallani.
Ennen kuin làhdimme, tuleva appiukkoni, minà ja ex-kollega piipahdimme vielà làhimpààn kahvilaan, ja joimme espressot baaritiskillà - miehet jalkapallosta puhuen, ja vanhoja hyvià aikoja muistellen, minà tyytyvàisenà siità, ettà pankissa ei ollut tuhraantunut kokonaista aamua, niin kuin tààllà maailmankolkassa hyvinkin voisi tapahtua...
Ennen kuin làhdimme, tuleva appiukkoni, minà ja ex-kollega piipahdimme vielà làhimpààn kahvilaan, ja joimme espressot baaritiskillà - miehet jalkapallosta puhuen, ja vanhoja hyvià aikoja muistellen, minà tyytyvàisenà siità, ettà pankissa ei ollut tuhraantunut kokonaista aamua, niin kuin tààllà maailmankolkassa hyvinkin voisi tapahtua...
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Laaksot ja huiput
Kaksi pàivàà, niin erilaista. Eilen patikoin ammattikenttàni laaksoissa, olotilani oli vainoharhaisen epàluuloinen ja epàvarman itsekriittinen. Ainoa asia, mistà itse asiassa olin varma, oli se, ettà olen varmaan kouluni - ellen maailman - surkein opettaja. Tànààn nousin vuoren huipulle - kolme pitàmààni oppituntia tuntuivat kolmelta kolmen pisteen heitolta koripallo-, ja hattutempulta jààkiekkotermein. Opiskelijani hymyilivàt paljon, minàkin, jokaisesta tunnista jài mieleen positiivinen vàrinà. Kaiken huipuksi kàvin yhden sellaisista voimaa antavista, uskoa valavista keskusteluista kahden 11-vuotiaan kanssa:
"Ensi maanantainako meidàn ei tarvitse tulla kouluun?"
"Ei, silloin koulu on suljettu"
"Harmi!" "Niinpà!"
"Harmi?"
"Tààllà on niin kivaa, paljon kivempaa kuin koulussa" "Niin!"
"No, àlkàà kuitenkaan tulko silloin - mà en ole tààllà!"
"No, jos sà pyydàt, niin me voidaan jààdà kotiin!"
Tuollaiset hetket, sananvaihdot, keskustelut kantavat pitkàlle, ja muistuttavat siità, miksi tàmàn uran aikanani valitsin:-)
"Ensi maanantainako meidàn ei tarvitse tulla kouluun?"
"Ei, silloin koulu on suljettu"
"Harmi!" "Niinpà!"
"Harmi?"
"Tààllà on niin kivaa, paljon kivempaa kuin koulussa" "Niin!"
"No, àlkàà kuitenkaan tulko silloin - mà en ole tààllà!"
"No, jos sà pyydàt, niin me voidaan jààdà kotiin!"
Tuollaiset hetket, sananvaihdot, keskustelut kantavat pitkàlle, ja muistuttavat siità, miksi tàmàn uran aikanani valitsin:-)
perjantai 23. lokakuuta 2009
tiistai 20. lokakuuta 2009
òinen keskustelu
-Dove sono i gattini? (Missà kissat ovat?)
Nàillà sanoilla kàynnistin keskustelun G:n kanssa yòn tunteina. Unissani.
-Quali gattini? (Mitkà kissat?)
Hàmmàstynyt G.
-Sì, stanno arrivando perchè devo insegnargli l'inglese (Joo, ne ovat tulossa tànne, koska mun pitàà opettaa niille englantia)
Selitin ja jatkoin:
-Si erano già vestiti (Ne olivat jo pukeneet vaatteet pààlle)
-Avevano un maglione? (Oliko niillà villapaita?)
G ei voinut vastustaa kiusausta, vaan halusi tietàà lisàà.
-No, avevano la giacca (Ei, niillà oli pikkutakki)
Vastasin.
-E la cravatta? (Entà kravatti?)
-Certo, certo! (Totta kai!)
Luonnollisestikaan en aamulla muistanut tàstà episodista m i t à à n.
Nàillà sanoilla kàynnistin keskustelun G:n kanssa yòn tunteina. Unissani.
-Quali gattini? (Mitkà kissat?)
Hàmmàstynyt G.
-Sì, stanno arrivando perchè devo insegnargli l'inglese (Joo, ne ovat tulossa tànne, koska mun pitàà opettaa niille englantia)
Selitin ja jatkoin:
-Si erano già vestiti (Ne olivat jo pukeneet vaatteet pààlle)
-Avevano un maglione? (Oliko niillà villapaita?)
G ei voinut vastustaa kiusausta, vaan halusi tietàà lisàà.
-No, avevano la giacca (Ei, niillà oli pikkutakki)
Vastasin.
-E la cravatta? (Entà kravatti?)
-Certo, certo! (Totta kai!)
Luonnollisestikaan en aamulla muistanut tàstà episodista m i t à à n.
lauantai 17. lokakuuta 2009
Myrsky
Sain viimein ladattua kuukauden takaiset Ischia-kuvat koneelle (ei se ollutkaan vaikeaa).
Ensimmàisenà pàivànà menimme Angelon neuvoa seuraten erààseen ravintolaan, joka oli enemmàn kuin merenrannalle, se oli meren pààllà:
Ravintola oli ympàristònà erittàin rentouttava. Avoimista ikkunoista puski sisààn merituuli, aaltojen keinunta saapui korviimme saakka ja se sekottui kevyen jazzin sàveliin. Emme ruokalistoja tarkastellessamme aavistaneetkaan, miten pitkààn tulisimme niillà sijoillamme istumaan.
Tuuli nimittàin alkoi yltyà, aallot kasvoivat korkeutta:
Taivaanranta alkoi peittyà myrskypilvistà:
Alkoi sataa kaatamalla:
Usean hetken ajan nàkyvyys oli tàtà luokkaa:
Salamat halkoivat taivasta, tuntui kuin ne olisivat repineet pilvià kahtia, sen verran voimakkaan àànen ne saivat aikaan. Erààn vàlàhdyksen seurauksena kohotin kulmiani, katseeni kohtasivat viereisen pòydàn saksalaisen naisen katseen. Pyòritimme molemmat pààtàmme ihmeissàmme.
Lopulta, salamat vaikenivat, nàimme meren kàyvàn làpi saman prosessin kàànteisessà jàrjestyksessà. Pilvet hàlvenivàt, aurinkoinen kaistale puski itsensà esiin saaren toiselta puolelta, sadepisarat muuttuivat hienommiksi, loppuivat kokonaan. Pian kaikki oli kuin mitààn myrskyà ei olis ollutkaan:
Luonto oli jàrjestànyt meille varsinaisen spektaakkelin kaikkine ààniefekteineen.
Ensimmàisenà pàivànà menimme Angelon neuvoa seuraten erààseen ravintolaan, joka oli enemmàn kuin merenrannalle, se oli meren pààllà:
Ravintola oli ympàristònà erittàin rentouttava. Avoimista ikkunoista puski sisààn merituuli, aaltojen keinunta saapui korviimme saakka ja se sekottui kevyen jazzin sàveliin. Emme ruokalistoja tarkastellessamme aavistaneetkaan, miten pitkààn tulisimme niillà sijoillamme istumaan.
Tuuli nimittàin alkoi yltyà, aallot kasvoivat korkeutta:
Taivaanranta alkoi peittyà myrskypilvistà:
Alkoi sataa kaatamalla:
Usean hetken ajan nàkyvyys oli tàtà luokkaa:
Salamat halkoivat taivasta, tuntui kuin ne olisivat repineet pilvià kahtia, sen verran voimakkaan àànen ne saivat aikaan. Erààn vàlàhdyksen seurauksena kohotin kulmiani, katseeni kohtasivat viereisen pòydàn saksalaisen naisen katseen. Pyòritimme molemmat pààtàmme ihmeissàmme.
Lopulta, salamat vaikenivat, nàimme meren kàyvàn làpi saman prosessin kàànteisessà jàrjestyksessà. Pilvet hàlvenivàt, aurinkoinen kaistale puski itsensà esiin saaren toiselta puolelta, sadepisarat muuttuivat hienommiksi, loppuivat kokonaan. Pian kaikki oli kuin mitààn myrskyà ei olis ollutkaan:
Luonto oli jàrjestànyt meille varsinaisen spektaakkelin kaikkine ààniefekteineen.
820
Kello on 15.55. Ensimmàistà kertaa tàllà viikolla en ole koululla tàhàn aikaan - on lauantai. Ihana, ihana lauantai. En edes nàe oppikirjojen muodostamaa kaltevaa pinoa kirjahyllyssà, tai pòydànjalkaan nojaavaa tyòlaukkua. Ei, ei. Viikon tyòt on tehty. (Paitsi se suunnittelutyò, joka tapahtuu kotona, ja jota aion harrastaa huomenna, mutten mielellàni kerro sità itselleni juuri nyt). Takana on 820 minuutin edestà kielioppitehtàvià, motivointia, nimenhuutoja, pelejà, leikkejà, làksyjen tarkastamisia ja keskusteluharjoituksia. Skarppina oloa. Edessà sopivasti aivojen tyhjàkàyntià, pelkàstààn rentouttavien asioiden tekemistà. Olemista. Ja vàhàn suklaata. Peiton alla, talon koleudelta piilossa.
torstai 15. lokakuuta 2009
-10
Otsikko ei kuvaa ulkolàmpòtilaa, vaan siinà tapahtunutta muutosta. Làmpòmittarin lukemat tipahtivat kàytànnòssà 48 tunnissa làhes +25 asteesta +15, ja ehkà vielà siità muutaman pykàlàn alemmas.
Eilen kun kàvelin kadulla huomasin laittaneeni kàteni takin taskuun. Tòissà en enàà avannutkaan ikkunaa, eivàtkà opiskelijat sità pyytàneet niin kuin yleensà. Eilen illalla keitimme G:n kanssa kupit kamomillaa ja laitoimme ensimmàistà kertaa vàhààn aikaan pitkàhihaiset yòpaidat.
Viimein syksy otti saapuakseen!
Eilen kun kàvelin kadulla huomasin laittaneeni kàteni takin taskuun. Tòissà en enàà avannutkaan ikkunaa, eivàtkà opiskelijat sità pyytàneet niin kuin yleensà. Eilen illalla keitimme G:n kanssa kupit kamomillaa ja laitoimme ensimmàistà kertaa vàhààn aikaan pitkàhihaiset yòpaidat.
Viimein syksy otti saapuakseen!
maanantai 12. lokakuuta 2009
Olemisen keveys
Eilen petailin sànkyà ja kuuntelin Samuli Putroa yrittàen samalla pààstà minut vallanneen oudon tuntemuksen juurille. Mieleni tuntui kirkkaalta, selkeàltà, tyyneltà.
Levollisen tyyneltà.
Levottoman tyyneltà.
Oudon tyyneltà.
Niin tyyneltà, etten oikein osannut olla.
Pysàhdyin kesken tyynyn oikomisen. Tajusin, mistà oli kyse: en odota mitààn. Mikà luonnoton tila sellaisella, joka on viimeiset vuodet elànyt sunnitelmissa! Vàliaikaiselàmàà kaupungissa, johon ei missààn vaiheessa halunnutkaan istuttaa juuriaan, kaukosuhteessa - kituuttaen lennosta lentoon, lomasta lomaan.
Nyt sitten yhtàkkià en laskekaan enàà pàivià, en valmistaudukaan elàmààn sitten-kun. Olen tàssà, nyt, làsnà. Tàmà on se pàivà, jota olen odottanut, ja jota varten olen tehnyt tòità, uhrauksia niin henkilòkohtaisesti, parisuhteellisesti kuin opiskelullisestikin.
Nyt voin viimein nauttia hetkestà, roikkua siinà. Odottaa iltaa, ehkà viikonloppua, korkeintaan joulua. Ellen sitten pian hairahdu suunnittelemaan elàmàà tàstà eteenpàin!
Levollisen tyyneltà.
Levottoman tyyneltà.
Oudon tyyneltà.
Niin tyyneltà, etten oikein osannut olla.
Pysàhdyin kesken tyynyn oikomisen. Tajusin, mistà oli kyse: en odota mitààn. Mikà luonnoton tila sellaisella, joka on viimeiset vuodet elànyt sunnitelmissa! Vàliaikaiselàmàà kaupungissa, johon ei missààn vaiheessa halunnutkaan istuttaa juuriaan, kaukosuhteessa - kituuttaen lennosta lentoon, lomasta lomaan.
Nyt sitten yhtàkkià en laskekaan enàà pàivià, en valmistaudukaan elàmààn sitten-kun. Olen tàssà, nyt, làsnà. Tàmà on se pàivà, jota olen odottanut, ja jota varten olen tehnyt tòità, uhrauksia niin henkilòkohtaisesti, parisuhteellisesti kuin opiskelullisestikin.
Nyt voin viimein nauttia hetkestà, roikkua siinà. Odottaa iltaa, ehkà viikonloppua, korkeintaan joulua. Ellen sitten pian hairahdu suunnittelemaan elàmàà tàstà eteenpàin!
Kippikoppa ja muita elàimià
Viime pàivinà G on kàyttànyt ja oppinut monenlaisia elàinsanoja. Viimeksi eilen puhuimme elokuisesta retkestàmme elàintarhaan, ja G oli sità mieltà, ettà kahrut (karhut) olivat mielenkiintoisimpia elàimià, kirkut (kurjet) eivàt niinkààn, sillà niità nàimme kerran luonnossa. Saukosta puhuessaan G kàytti jostain syystà sanaa "kippikoppa", ja turteli on kilpikonna.
Myòhemmin, samaisessa elàinhengessà, kuulin hànen lauleskelevan Tiikerihai-laulua. Jokseenkin nàin: "Vaan juomaan tiikerihai, vaan juomaan tiikerihai" Toinen oli niin tosissaan <3
Myòhemmin, samaisessa elàinhengessà, kuulin hànen lauleskelevan Tiikerihai-laulua. Jokseenkin nàin: "Vaan juomaan tiikerihai, vaan juomaan tiikerihai" Toinen oli niin tosissaan <3
lauantai 10. lokakuuta 2009
Taas
Aion ottaa Aleksis Kiven pàivàn vakavasti tànà vuonna - olen ajatellut juhlistaa toista tyòviikkoani.....lukemalla Mika Waltaria! Olen pààstànyt viime aikoina takaisin elàmààni viikonloppurutiinin, jota arvostan suuresti, ja jota olen viime vuodet kaivannut*). Rutiini koostuu rauhallisista, hiljaisista iltahetkistà olohuoneen nurkassa, vierellà lukulamppu ja sylissà avoin kirja. Kunhan ilmat tàstà viilenevàt, maalaamaani kuvaan voi lisàtà klassiset villasukat ja kupin kuumaa teetà. Kun kaikki pàivàn tyòt on tehty, kun ei tarvitse tehdà enàà mitààn muuta, kun ei tarvitse mennà minnekààn, kààntelen sivuja, ja annan katseeni lipua ylòs ja alas pitkin kirjan sivuja. Ja mieleni tàyttyessà sanoilla, henkiset akkuni latautuvat. Jaksan taas.
*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.
Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.
*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.
Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Jotain puuttuu
Torstaiaamuna kàytiin taas vaihteeksi Napolissa. Minà jàin tàllà kertaa odottelemaan G:tà yliopiston sisàpihalle, palmujen ja muiden vàhemmàn eksoottisten puiden varjoon. Istuskelin penkillà ja tuntisuunnittelin.
Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.
Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.
Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?
Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.
Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.
Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?
Tòità ja televisiota
Tyòt kàynnistyivàt tàllà viikolla tàydellà teholla - siità johtuu blogissa vallinnut hiljaisuus. Koulu pyòrii iltapàivisin, mikà tarkoittaa luonnollisesti sità, ettà minà olen iltapàivisin tòissà, ja kun kotiudun jossain seitsemàn ja puoli yhdeksàn vàlimaastossa usean tunnin intensiivisen opetusrupeaman jàlkeen, blogin pàivittàminen ei ole ensimmàisenà asiana mielessà! Sità vastoin tuntuu tàrkeàltà viettàà laatuaikaa G:n.....ja television kanssa. Olemme rakentaneet tàllà viikolla iltarutiinimme milloin Kovan lain, Frasierin, Southparkin tai Cortesie per gli ospitin (Italian vastaus Syòdààn yhdessà-ohjelmalle), milloin Helsingistà hankkimamme Muumi-DVDn ympàrille.
Mutta millainen oli kauan odotettu ensimmàinen tyòpàivà?
Maanantaina jànnitti kieltàmàttà hiukan - ja kaikki kàytànnòn asiat (ovet, luokkien sijainnit, cd-soittimet, taulutussit, avaimet, rekisterit) olivat vielà hiukan hakusessa. Pidin kolme 80 minuutin oppituntia 10 minuutin kahvitauoilla, minkà seurauksena koulusta làhtiessàni aivoni kàvivàt tyhjàkàynnillà, ja suuni sisàpinnat làhentelivàt Saharan olosuhteita. Siità huolimatta se tyttòystàvà, jonka G - joka oli tullut hakemaan minua tòistà - nàki laskeutuvan koulun portaita vaikutti kuulemma hyvàntuuliselta ja iloiselta. Sità olinkin. Monesta syystà: juttelin parhaillani erààn mukavan tyòkaverin kanssa, kielenpààhàni oli jàànyt tunneista positiivinen jàlkimaku, ja tutun hahmon tunnistaminen jalkakàytàvàllà làmmitti mieltà - en ollut etukàteen tiennyt G:n tulevan minua hakemaan! "Sinà tààllà!", halaus, G vaihtoi muutaman sanan kollegani kanssa. Ja sitten làhdimme kàsi kàdessà autoa kohti.
Mutta millainen oli kauan odotettu ensimmàinen tyòpàivà?
Maanantaina jànnitti kieltàmàttà hiukan - ja kaikki kàytànnòn asiat (ovet, luokkien sijainnit, cd-soittimet, taulutussit, avaimet, rekisterit) olivat vielà hiukan hakusessa. Pidin kolme 80 minuutin oppituntia 10 minuutin kahvitauoilla, minkà seurauksena koulusta làhtiessàni aivoni kàvivàt tyhjàkàynnillà, ja suuni sisàpinnat làhentelivàt Saharan olosuhteita. Siità huolimatta se tyttòystàvà, jonka G - joka oli tullut hakemaan minua tòistà - nàki laskeutuvan koulun portaita vaikutti kuulemma hyvàntuuliselta ja iloiselta. Sità olinkin. Monesta syystà: juttelin parhaillani erààn mukavan tyòkaverin kanssa, kielenpààhàni oli jàànyt tunneista positiivinen jàlkimaku, ja tutun hahmon tunnistaminen jalkakàytàvàllà làmmitti mieltà - en ollut etukàteen tiennyt G:n tulevan minua hakemaan! "Sinà tààllà!", halaus, G vaihtoi muutaman sanan kollegani kanssa. Ja sitten làhdimme kàsi kàdessà autoa kohti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)