Vielä kerran

Maanantaina hain postin. Toiveeni heilahtelivat laidasta toiseen joka askeleella. Ole siellä, älä ole siellä, ole siellä, älä ole siellä. Ja olihan se siellä. Muutaman päivän tauon - ihanan, rentouttavan, hermoja hellivän - jälkeen gradu päätti palata elämääni. Se oli tehnyt pienen retken Jyväskylään ohjaajani luo ja hakeutui sitten takaisin seuraani sivuillaan viimeiset kommentit ja korjausehdotukset ennen kansittamista. Vielä kerran se pitäisi käydä läpi. Pidin 100+ sivuista nippua käsissäni, ja mietin, jaksanko enää lukea siitä yhtään ainutta lukua tai edes alaluvun alalukua läpi. Jaksanko enää tehdä tekstiin yhtään muutosta, vaihtaa jonkin pilkun paikkaa saati lisätä siihen lauseita.

Jostain onnistuin haalimaan viimeisiä energian rippeitä. Tiistai-iltana odotin jo oikeastaan innolla keskiviikkoaamua, jolloin voisin herätä aikaisin ja käydä gradun kimppuun. Kun pääsin vauhtiin, kävin 50 sivua läpi tehden tarvittavia muutoksia, suuria ja pieniä.

Ehkä korvaan kuiski ajatus siitä, että loppurutistuksen jälkeen... Niin, sitten sitä ei enää tarvitse koskaan työstää, lukea, katsoa, ajatella. Siitä ei tarvitse koskaan enää puhua, sen nimeä lausua ääneen. Sitten ei tarvitse enää koskaan avata gradutiedostoa, tuota liian tutuksi tullutta 553 kilotavun hirvitystä. Sen saa siirtää tietokoneen roskakoriin, jonka voi sitten tyhjentää niin, että siitä kuuluu se pieni hauskankuuloinen ääni. Aivan kuin roskakori söisi gradun, nielaisisi sen jonnekin syvyyksiinsä eikä koskaan enää päästäisi sitä minua kiusaamaan. Sitten voin kantaa kaikki monisteet, muistilapot, aineistoni, ne tuhannet versiot, joita olen eri osioista kirjoittanut ja muistiinpanot ulos ja sytyttää keskiheinäkuun, tai alkuelokuun tai loppuelokuun (riippuen milloin jaksan puuhaan ryhtyä) kokon. Katsella, miten tuli sulattaa A4-liuskan A4-liuskan jälkeen, miten Times New Romanilla kirjoiteut rivit muuttuvat ensin vaikeasti luettaviksi, ja lopulta mustiksi. Kenties tuulen puuska nostattaa jonkun aivoriiheilyyn käyttämäni ruutuvihonsivun ylös ilmaan, jossa se leijuu hetken vielä valoisaa kesäiltaista taivasta vasten. Toisaalta, papereiden laittaminen silppurin läpi voisi myös olla tyydyttävä kokemus. Osan tuhottavasta aineistosta voisi myös säästää lentomatkalle - voisi olla aika hienoa pudottaa ne lentokoneen ikkunasta (tiedän, tiedän, mahdotonta, mutta antakaa toisen haaveilla), ripotella ne Alppien ylle, nähdä niiden putoavan alemmas, alemmas, alemmas.

Vielä tuossa pisteessä ei kuitenkaan olla. Vielä muutama pieni juttu on työstettävä - mutta niistä ei ole vastusta kuin enää korkeintaan huomiselle. Kamppailu ei tule kestämään kauaa. Minä selviydyn voittajaksi, ja ne saavat tyytyä häviäjän osaan.

Hui

Tajusin tuossa jokin päivä sitten, että tänä syksynä, ensimmäistä kertaa 18 vuoteen en mene kouluun. Selvä, viitoitettu tie merkittyine välietappeineen loppuu. Aikamoista.

Psykonaama

Ulkona on kaunis ilma, ja aurinko paistaa. Olisi ihana jättää näppäimistön vaikutuspiiri, ja mennä ulos. Etsiä jokin kuudesta kissastamme ja ottaa se syliin. Istuskella vaan. Mutta ei. Takana on reilu 5 tuntia ediointia, sormeni takovat kuitenkin edelleen näppäimistöä, kasvoillani lienee hullu ilme - sanonta, jonka G on joskus kiertänyt itse kehittelemällään muodolla 'psykonaama'. Tällaista se loppukiri on....

Vuosi sitten

Siitä kun aloin optimistisena lueskelemaan ensimmäisiä graduuni liittyviä artikkeleita, on tänään kulunut tasan vuosi. Matka siitä pisteestä tähän on ollut käsittämättömän pitkä, työläs ja välillä tuskainen. Ja vielä hiukan se jatkuu.

Jo joutui armas aika

Eilen menin siskoni nykyiselle ja minun vanhalle koululleni seuraamaan kevätjuhlaa. Toivoin, että juhlan tunnelma - tavoitteen saavuttamisen ilo - siivittäisi minua graduni loppumetreillä, niin että pian minäkin saisin urakkani päätökseen! Niin kuin arvelinkin, ilmassa oli paljon jonkin-loppuun-saattamista ja vielä enemmän tästä-alkaa-uusi-aikaa. Imin itseeni mahtipontisia sanoja, sillä juhlassa puhuttiin niin elämän matkasta ja elämän merellä purjehtimisesta, kuin juurista, niiden jättämisestä ja niiden vaalimisesta. Tuntui uskomattomalta, että siitä kun itse sain valkolakkini ja kuuntelin vastaavanlaisia sanoja (ja kuvittelin oikeasti Tehneeni Jotain Suurta) on kulunut jo kuusi vuotta. Tuntuu uskomattomalta ajatella myös sitä, että gradun ja yliopiston viimeisteleminen tänä kesänä on ensimmäinen kerta tuon kaukaisen päivän jälkeen, jolloin saan tuntuvasti päätökseen jonkin projektin ja siirryn elämässä eteenpäin. Saavutan tavoitteen. Sen ajatteleminen antaa hiukan lisävirtaa gradun naputtamiseen. Valitettavasti Jo joutui armaan ajan kuuntelemisella oli käänteinen vaikutus - mieleni napsahti ajassa rutkasti taaksepäin ja alkoi kuvittelemaan, että tästä se kesäloma alkaa! Vaikka lomaa ei minulle vielä varsinaisesti olekaan, niin kesä onneksi kyllä. Taidankin mennä hetkeksi nauttimaan siitä:-)

Joka toinen pàivà

Viimeisen viikon olen kàrsinyt gradun ja muun opiskelun suhteen jokatoisensyndroomasta. Kàytànnòssà tàmà tarkoittaa sità, ettà joka toinen pàivà kirjoittaminen on sujunut, sormet ovat suorastaan lentàneet nàppàimistòllà ja tekstià on syntynyt liuska liuskan jàlkeen vaikuttavalla tahdilla. Joka toinen pàivà sen sijaan ole tuijottanut ruutua lasittunein katsein ja jonkin ajan jàlkeen todennut, ettà parempi viedà graduprojektia jollain toisella konstilla eteenpàin. Tànààn - kuten bloggailustani klo. 13.14 Puolan, 14.14 Suomen aikaan voi pààtellà - on jàlkimmàinen joka toinen pàivà. Inspiraation vesihana on vàànnetty tiukasti kiinni, ja sanat eivàt millààn lòydà tietààn sormenpàihini - nàppàimistò on hiljaa.

Sainpa kuitenkin ajateltua analyysiàni ja tàyteltyà siihen liittyvàà taulukkoa. Huomista odotellessa siihen on tyytyminen; huomenna on onneksi taas joka toinen pàivà.

Mitä käteen jää

Tänään koko opiskeluaikani vilahti silmieni ohi. Hitaasti. Kävin läpi kaikki 6 vuoden aikana kerääntyneet ja talteen kasautuneet muistiinpanot, vihot ja assignmentit läpi.

Ensimmäisen vuoden latinan kurssin monisteet, joiden marginaaleissa laskin ajan kulua kotiin pääsyyn ja olin näemmä harjoitellut G:n puhelinnumeroa.
Erään toisen kurssin monistenippu tuo elävästi mieleen aikaiset aamut...monistenippua tuli usein selailtua kahvikuppi kädessä.
Paperi, jolle on koottu vaihdosta kotiin palanneille ohjeita ja infoa.
Kymmenen eri versiota proseminaaristani.
Muutama kelan olosuhteenmuutoslappu, joiden täyttö oli kyllä aloitettu.
Itse luomaani materiaalia harjoitustunneille. Palautetta oppilailta.
Todennäköisesti ensimmäisen vuoden aikana piirtämäni pohdinta siitä, missä olen vuonna 2010 - harmittavaa kyllä, en sen symboliikkaa enää ymmärrä.

Käytyäni kaikki muistiinpanoni/luentomonisteeni/powerpointkopioni läpi, mieleen tuli ajatus:

Yliopisto opettaa tasan 2 asiaa. Ensinnäkin sen, että lopulta sitä tietää hyvin vähän - kaikkea voi tarkastella monilta eri näkökannoilta, ja jokaista teoriaa voi kehittää pidemmälle ja tarkentaa loputtomiin. Ja toiseksi, yliopistossa oppii ne paikat, joista tietoa saa.

Jälkimmäiseen vedoten suljin pieneen laatikkoon kaiken sen, mistä kuvittelen itselleni olevan vielä hyötyä, ja sulloin 4 isoon roskasäkkiin lukuisat ahdistavat kotitehtävät, tylsät kurssit, jotka mielelläni unohtaisin varmana siitä, että jos jonain päivänä haluan palata opetussuunnitelmia koskevien säädösten, englannin kielen syntaksin tai foneettisten aakkosten ihmeelliseen maailmaan, tiedän minne mennä....

Miltä tuntuu

Miltä mahtaa tuntua laittaa gradun viimeiseen lauseeseen piste? Painaa Ctrl+S viimeistä kertaa ja vainoharhaisesti tarkistaa, että - kyllä, tallessa on?

Onkohan olo silloin huojentunut, euforinen vai tyhjä? Haikea (gradun valmistuminen merkitsee minulle kirjaimellisesti opiskeluaikojen loppumista) vai kaikkea muuta?

Millaisena päivänä se tapahtuu? Onko silloin hellepäivä ja voin samantien käydä hakemassa jostain tuuletusjäätelön? Tapahtuuko se keskellä yötä - olenko naputtanut tietokoneen ääressä viime hetken korjauksia koko päivän? Sataako silloin kaatamalla ja on ukkosvaara (mikä nostaa vainoharha-tasoa entisestään, mitä jos oikosulku tuhoaa koko tietokoneen!)?

Mikä on ensimmäinen asia, jonka teen, kun Se on Valmis?

Tuollaisia mietin tänään. Tällä viikolla on alkanut vähitellen tuntua siltä, että tuo hetki todella on saavutettavissa. Kaukana se vielä on, mutta saavutettavissa.