Vielä kerran

Maanantaina hain postin. Toiveeni heilahtelivat laidasta toiseen joka askeleella. Ole siellä, älä ole siellä, ole siellä, älä ole siellä. Ja olihan se siellä. Muutaman päivän tauon - ihanan, rentouttavan, hermoja hellivän - jälkeen gradu päätti palata elämääni. Se oli tehnyt pienen retken Jyväskylään ohjaajani luo ja hakeutui sitten takaisin seuraani sivuillaan viimeiset kommentit ja korjausehdotukset ennen kansittamista. Vielä kerran se pitäisi käydä läpi. Pidin 100+ sivuista nippua käsissäni, ja mietin, jaksanko enää lukea siitä yhtään ainutta lukua tai edes alaluvun alalukua läpi. Jaksanko enää tehdä tekstiin yhtään muutosta, vaihtaa jonkin pilkun paikkaa saati lisätä siihen lauseita.

Jostain onnistuin haalimaan viimeisiä energian rippeitä. Tiistai-iltana odotin jo oikeastaan innolla keskiviikkoaamua, jolloin voisin herätä aikaisin ja käydä gradun kimppuun. Kun pääsin vauhtiin, kävin 50 sivua läpi tehden tarvittavia muutoksia, suuria ja pieniä.

Ehkä korvaan kuiski ajatus siitä, että loppurutistuksen jälkeen... Niin, sitten sitä ei enää tarvitse koskaan työstää, lukea, katsoa, ajatella. Siitä ei tarvitse koskaan enää puhua, sen nimeä lausua ääneen. Sitten ei tarvitse enää koskaan avata gradutiedostoa, tuota liian tutuksi tullutta 553 kilotavun hirvitystä. Sen saa siirtää tietokoneen roskakoriin, jonka voi sitten tyhjentää niin, että siitä kuuluu se pieni hauskankuuloinen ääni. Aivan kuin roskakori söisi gradun, nielaisisi sen jonnekin syvyyksiinsä eikä koskaan enää päästäisi sitä minua kiusaamaan. Sitten voin kantaa kaikki monisteet, muistilapot, aineistoni, ne tuhannet versiot, joita olen eri osioista kirjoittanut ja muistiinpanot ulos ja sytyttää keskiheinäkuun, tai alkuelokuun tai loppuelokuun (riippuen milloin jaksan puuhaan ryhtyä) kokon. Katsella, miten tuli sulattaa A4-liuskan A4-liuskan jälkeen, miten Times New Romanilla kirjoiteut rivit muuttuvat ensin vaikeasti luettaviksi, ja lopulta mustiksi. Kenties tuulen puuska nostattaa jonkun aivoriiheilyyn käyttämäni ruutuvihonsivun ylös ilmaan, jossa se leijuu hetken vielä valoisaa kesäiltaista taivasta vasten. Toisaalta, papereiden laittaminen silppurin läpi voisi myös olla tyydyttävä kokemus. Osan tuhottavasta aineistosta voisi myös säästää lentomatkalle - voisi olla aika hienoa pudottaa ne lentokoneen ikkunasta (tiedän, tiedän, mahdotonta, mutta antakaa toisen haaveilla), ripotella ne Alppien ylle, nähdä niiden putoavan alemmas, alemmas, alemmas.

Vielä tuossa pisteessä ei kuitenkaan olla. Vielä muutama pieni juttu on työstettävä - mutta niistä ei ole vastusta kuin enää korkeintaan huomiselle. Kamppailu ei tule kestämään kauaa. Minä selviydyn voittajaksi, ja ne saavat tyytyä häviäjän osaan.