Italiassa - now what?

Tààllà ollaan. Ollaan oltu jo viitisen pàivàà. Aika on kulunut kuumuuteen totuttelussa ja matkalaukkujen purkamisessa sekà kaikenlaisten asioiden hoitelussa. Nyt on sellainen olo, ettà mihin suuntaan sità tàstà làhtisi. Mistà aloittaa uuden elàmàn rakentaminen? En ole vielà keksinyt, miten onnistuisin luopumaan mieleeni pinttyneestà opiskelija-statuksesta ja kàsittàmààn, ettà nyt olisi sitten aika kààrià hihat ja ryhtyà tòihin.

Niin mihin tòihin?

Siità kysymyksestà tàmà elàmànrakennus kàynnistyykin. Vastauksen metsàstyksen aloitan huomenna.

Valmisteluja

Lähtöön on nyt sitten alle viikko. En ole varma, onko kaikki hallinnassa vai vallitseeko kaaos. Sen tiedän, että 1.9 puhelinnumeroni lakkaa toimimasta. Tämän asian sain viimein hoidettua eilen! Tiedän myös, että tyhjien matkalaukkujen ympärillä on symmetrisissä ja sotkuisissa kasoissa ja pinoissa paljon enemmän tavaraa kuin mitä niihin tulee mahtumaan. G hiukan protestoi 13 (tämänhetkinen luku) kirjan rykelmää:-D Tiedän, ne painavat paljon, mutta ilmankaan en pärjää. Tarvitsen tietyt kirjat käden ulottuville mielenrauhan ja sisäisen harmonian takaamiseksi. Ja joitain niistä tarvitsen oikeasti - tilaa on siis varattava suomi-englanti-, suomi-italia-suomi-, englanti-englanti- ja italian synonyymisanakirjoille, sekä englannin ja italian kielioppikirjoille, ja ihanalle pienelle keltaiselle viholle, joka sisältää kaikkien italian tärkeimpien epäsäännöllisten verbien taivutukset. Kaikissa aikamuodoissa. Tämä kirjojen joukko on ehdottoman tärkeä vaivalla hankkimani ammattitaidon ylläpitämiselle (ja kehittämiselle) - ne ovat työkalujani, ja seuraavat minua minne tahansa menen. Italiaankin:-)

Muistoja indeed

Sen sijaan, että olisin tänään tehnyt sitä, mitä heräsin tekemään, hairahduin lueskelemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Silmiin osui seuraava kirjoitus kuvineen vuoden 2007 lokakuulta:

Muistoja L'Aquilasta

Ylitse pyyhki jo se tutuksi tullut surullisuuden tunne, jonka olen viime kuukausina oppinut yhdistämään L'Aquilaan, kaupunkiin, johon halusin jonain päivänä palata. Se L'Aquila, joka vanhan kirjoitukseni kuvissa näyttäytyy, on nyt saavuttamaton - muuttunut, vahingoittunut. Esimerkiksi viimeisessä kuvassa esiintyvä yliopistoni on sortunut maan tasalle*). Olen monesti pyöritellyt mielessäni vahvaa muistikuvaa, jonka liitän juuri tuon rakennuksen käytäville. Minulla oli tapaaminen jonkun professorin kanssa, ja sitä odotellessani lueskelin seinällä roikkuvaa info-kylttiä. "Mitä tehdä maanjäristyksen sattuessa" En ollut vastaavanlaista kylttiä koskaan nähnyt, enkä siis oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Niinpä perehdyin kuvitettuun opasteeseen tarkemmin. Kuka olisi silloin arvannut....


*) Käsitykseni mukaan siis - L'Aquilan vanha kaupunki kun on edelleen kaaosmaisessa tilassa ja lukuisat jälkijäristykset ovat pahentaneet asioita ennestään, ja maanjäristyksen aikaansaaman tuhon laajuudesta ei vieläkään ole mahdollista sanoa mitään tarkkaa (ainakaan sellaisten ihmisten, jotka yrittävät pysyä kärryillä internetin välityksellä)

Itsenäistymistä

G:stä on tullut selvästi alkuaikoja itsenäisempi suomalaisessa kulttuurissa navigoija. Suurin syy tähän on luonnollisesti kielitaito, joka on huomaamatta, matka matkalta, kehittynyt. Kun vajaa kaksi viikkoa sitten juhlistimme valmistumistani isommalla porukalla, sain huomata, ettei G tarvinnutkaan minua enää joka tilanteeseen kääntämään. Vielä 2 vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa, G pysytteli kielen vuoksi metrin säteellä minusta. Nyt, sanavaraston selvästi kartuttua, hän kierteli siellä täällä ilman minua - eli osittain omaa elämäänsä - ja puhui lopulta ihmisten kanssa varmaankin enemmän kuin minä!

G:n parantunut kielitaito ei kuitenkaan estä hauskoja - kerrassaan hysteerisen huvittavia - tilanteita syntymästä. Eräänä alkuelokuun päivänä saimme todistaa äitini kanssa erästä mieleenpainuvaa hetkeä:

äiti imuroi olohuoneessa, jota G on ylittämässä aikeenaan palata tenttikirjansa pariin. äiti alkaa leikillään esittää kauhistunutta ja huudahtaa "imuri seuraa mua! imuri seuraa mua!" hetkeä myöhemmin G on jo ehtinyt viereiseen huoneeseen (jossa minä olen) ja kysyy silmät pyöreinä, semi-järkyttyneellä äänellä "che cos'è imuri??? che cos'è imuri???" (suomeksi: mikä on imuri?) G:n ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin hänelle vastauksen.

Äiti ja minä aloimme välittömästi kertoa tätä tarinaa kaikille, joiden kanssa satuimme juttelemaan:-D G ei ole siitä moksiskaan, mutta haluaa aina jatkaa juttua esittämällä periaatteensa: ensin mennään tilanteesta pois, ja sitten vasta selvitetään, mistä oli kysymys. Olisihan se ollut hirveää, jos imuri olisikin tarkoittanut jotain uhkaavaa, vaarallista hiirensukuista eläintä!

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)