Mennyttà elàmàà

Eilen yhden pitàmàni tunnin aiheena olivat matkat ja matkustaminen. Kirjan kuvia katsellessa ajatukseni livahtivat pois luokkahuoneesta, ja aloin miettimààn, miten paljon elàmàni onkaan muuttunut entisestà; viime vuodet olen elànyt matkalaukku asunnon nurkassa, aina kàyttòvalmiina, odottamassa. Miten usein olenkaan istunut junassa, tai asemalla odottamassa junaa, tai seisonut asemalaiturilla raskasta laukkua kannatellen odotellen jatkoyhteyttà (miten ahdistavaa se olikaan perjantai-iltapàivisin, oli sellainen tunne kuin olisin ollut yksi lammas lauman keskellà). Ennen oli kertakaikkisen normaalia nuokkua junassa, ostaa juustopatonki picnicistà, irtokarkkia matkaevààksi, muistaa juna-aikataulut ja hinnat ulkoa, katsella ohivilahtavia jàrvià, siirtyà murrealueelta toiselle. Tai ottaa Tikkurilasta bussi tai taksi lentokentàlle - joko asettua jollekin hyvàlle paikalle odottamaan G:tà, tai marssia suoraan check-in luukulle ja siità omalle làhtòportille. Aina oli joku lentolippu varattuna, jompaan kumpaan suuntaan - Varsova-aikoina johonkin suuntaan!

Eipà tuota aikaa varsinaisesti ikàvà ole - muistan nimittàin myòs miten monet hyvàstit olemme heittàneet asemilla ja lentokentillà, toisillemme, perheillemme, kaupungeille. Muistan erittàin hyvin, millaista oli istahtaa junaan ja katsella vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa, miettien onko G vielà Suomen kamaralla vaiko jo ilmassa (aivan kuin olisinkin voinut nàhdà hànen lentokoneensa junasta), nàhdà se tyhjà vieruspenkki, laittaa siihen laukku. Totutella uudelleen hiljaisuuteen vierellà.

Nyt elàmàssà on vàhemmàn matkustelua - en ole ollut junassa sitten joulukuun 23., lentokoneessa sitten loppiaisen. En ole sen koommin ylittànyt minkààn maakunnan saati valtion rajaa, en ole siirtynyt edes murrealueelta toiselle. Arki pyòrii yhden, kahden kaupungin vàlillà - tarvittaviin paikkoihin pààsen autolla. Tai kàvellen.

Tilinteon hetki

Odotan ensi viikkoa suurella mielenkiinnolla. Tulen nimittàin silloin liikuskelemaan Suomen kamaralla ensimmàistà kertaa làhes neljààn kuukauteen. Mietin jo nyt, miltà mahtaa tuntua palata tietàn vierailun jààvàn kohtalaisen lyhyeksi. Miltà tuntuu odottaa matkalaukkuja lentokentàllà pohtimatta seuraavaa etappia, Pohjanmaa vai Jyvàskylà? - jàlkimmàinen kun ei ole vaihtoehtoisten suuntien listalla, minulla ei ole siellà enàà kiintopistettàni, asuntoani. Miltà tuntuu matkata tutut tuhannet kilometrit yhdessà G:n kanssa tietàen, ettà nyt ei tarvitse pààstàà irti toisen kàdestà millààn lentokentàllà? Epàilen ensi viikon olevan ahaa-elàmysten ja silmien aukeamisen viikko - paluu entiseen auttanee minua nàkemààn, minkà verran elàmà on nytkàhtànyt eteenpàin, minne olen pààtynyt ja mità tekemààn. Luultavasti minulle selkiàà viimein kunnolla myòs kaukosuhteen loppuminen. Tòiltàni en ole syksyn aikana tuollaisia paljon ehtinyt pohtimaan! Veikkaan, ettà pàànsisàiset tunnelmani tulevat olemaan suloisen haikeat ja ààrettòmàn onnelliset yhtà aikaa!

Fiilistelyà

Kuunneltiin (ja kuunnellaan) G:n kanssa Varsovalle omistettua laulua, fiilistellààn kuvilla, ja ikàvòidààn sen katukuvaa...


...itàà...


...modernia...


...vanhaa...


...G:n kotiaukiota...

Varsova kohteli meità hyvin <3


(kuvat eivàt ole omiani - klikkaamalla pààsee alkuperàiseen làhteeseen)

Valmisteluja

Lähtöön on nyt sitten alle viikko. En ole varma, onko kaikki hallinnassa vai vallitseeko kaaos. Sen tiedän, että 1.9 puhelinnumeroni lakkaa toimimasta. Tämän asian sain viimein hoidettua eilen! Tiedän myös, että tyhjien matkalaukkujen ympärillä on symmetrisissä ja sotkuisissa kasoissa ja pinoissa paljon enemmän tavaraa kuin mitä niihin tulee mahtumaan. G hiukan protestoi 13 (tämänhetkinen luku) kirjan rykelmää:-D Tiedän, ne painavat paljon, mutta ilmankaan en pärjää. Tarvitsen tietyt kirjat käden ulottuville mielenrauhan ja sisäisen harmonian takaamiseksi. Ja joitain niistä tarvitsen oikeasti - tilaa on siis varattava suomi-englanti-, suomi-italia-suomi-, englanti-englanti- ja italian synonyymisanakirjoille, sekä englannin ja italian kielioppikirjoille, ja ihanalle pienelle keltaiselle viholle, joka sisältää kaikkien italian tärkeimpien epäsäännöllisten verbien taivutukset. Kaikissa aikamuodoissa. Tämä kirjojen joukko on ehdottoman tärkeä vaivalla hankkimani ammattitaidon ylläpitämiselle (ja kehittämiselle) - ne ovat työkalujani, ja seuraavat minua minne tahansa menen. Italiaankin:-)

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)

Unreal

Olen tänään, eilen ja toissapäivänä heilunut kaikenlaisten rättien, pesuaineiden ja pölyhuiskojen kanssa ympäri asuntoani - ja ikkunaa pestessä hyvä ettei asunnon ulkopuolella! Olen vähitellen pakannut tavaroita, heittänyt menemään epäkelpoa. Tällä hetkellä tilanne on aika kaoottinen - hyvä jos muuttolaatikoilta pystyn enää liikkumaan! - ja toivon, että se muuttuu kunhan muuttoapulaiseni autoineen ehtivät paikalle.

En ehkä vielä ole aivan täysin sisäistänyt, mitä nyt on tapahtumassa. Joltain osin tämä muistuttaa vain normaalia, jokavuotista pre-kesä siivousta - takaraivossa on kuitenkin pieni ajatus siitä, että syksyllä sitten taas...

Mutta ei. Se on menoa nyt.

Luulin, etten ole juurtunut opiskelukaupunkiini - sen verran maakuntarakas olen, ja G:n myötä kävi opiskelujen alkumetreillä selväksi, että tämä kaupunki on vain välietappi - mutta näin lähdön hetkellä huomaan, ettei se ehkä sittenkään pidä paikkansa. Asuinhan täällä loppujen lopuksi 5 vuotta.

Myöhemmin tänään tutut paikat jäävät taakse pienen haikeuden saattelemana.