Tàten julistan teidàt....

...lààkàreiksi.

Nàmà juhlalliset sanat lausuttiin eilen G:n lisàksi kahdeksalle muulle lààkàrinalulle.

Eilinen pàivà oli sàànsà puolesta yksi rumimmista - harmaa, kolea ja sateinen, kylmàkin, mutta meidàn mielissàmme aurinko paistoi myòhàlle yòhòn. Tavoitteen saavuttaminen ja sen synnyttàmà riemu làmmittivàt muuten niin jààtyneità sormia, varpaita ja nenànpààtà.

Toisessa blogissa muutama kuva - juhlakalustakin:-)

Mità sulle kuuluu?

Tuo on tàllà hetkellà G:n lempi hoenta. Se saattaa yhtàkkia sanoa, ettà sen pitàà kertoa mulle "yksi vakava juttu", sitten se huokaisee, katsoo mua silmiin ja tykittàà sitten nopeasti suustaan nuo kolme sanaa "mità sulle kuuluu?" - jotain hauskaa siinà on, siinà miten se sen sanoo, jotain sellaista ettà itseàkin pistàà hymyilyttàmààn vàkisinkin.

Niin, mità tànne kuuluu? Kaikenlaista. Olin kipeà viime viikolla - taas. Olin kàytànnòssà ja periaatteessa sàngyssà reippaat viikon pàivàt. Neljàn seinàn sisàllà, mitààn tekemàttà. Jotain hyvààkin - sainpa seurattua olympialaiset (joka mulle tarkoittaa vain ja ainoastaan jààkiekkoa) nk. rauhassa (ei tarvinnut miettià tòità). Suomen pelit oli milloin aamuneljàltà, milloin kuudelta Italian aikaa. Lienee turhaa erikseen mainita, ettà eràs tietty peli vàhàn himmensi iloa. Olin koko sen pàivàn ihanan kutkuttavan odotuksen vallassa, oli kerrassaan mahtavaa tietàà, ettà illalla, parhaaseen televisionkatseluaikaan voi seurata huipputàrkeàà ja jànnittàvàà pelià....rakasta, armasta jààkiekkoani, josta tààllà eivàt ihmiset tiedà tuon taivaallista. No. G:n kanssa tuijotettiin suut auki USA:n ensimmàistà maalia, sitten G meni syòmààn. Kun se tuli takaisin television ààreen ei-kovin-kauaa-myòhemmin se vàhàn sàikàhti mun ilmettà eikà uskonut silmiààn kun ruudulla nàkyi selkeàt numerot 6-0 (taisin itkeà tihrustaa muutaman kyyneleenkin, oli niin hirveàà selittàà G:lle mità sen illallisen aikana oli tapahtunut).

Kun olympialaiset sitten loppuivat, menin jààkiekkohòyryissàni kàvàisemààn sm-liigan sivuilla ja tarkastelin tulevien aikojen otteluohjelmaa ja aivan jàrkytyin tajutessani ettà runkosarjahan LOPPUU PIAN - ja sitten alkaa play-offsit. Se on ollut minulle perinteisesti "kevààn merkeistà" se kaikkein varmin ja odotetuin. (Lauantain kiekkokierroksen aion kuunnella radiosta. Vàhàn jànnittàà miten TPS:ni kày!) Aloin sitten ajattelemaan, miten ulkona olenkaan vuoden kiertokulusta (kun play-offsitkin pààsivàt yllàttàmààn), ja olen varma, ettà se johtuu siità, ettà tààllà siità ei ole tietoakaan - puut ovat jatkuvasti vihreità, ei ole lunta, joka alkaisi sulaa, viime viikolla kuulin naapurin puutarhasta ruohonleikkurin àànen (ja viime viikolla oli vielà helmikuu!), ja kun kaksi viikkoa sitten tulin tòistà kotiin ulkona oli +15 astetta. Kehoni on tottunut lukemaan ympàristòààn, aistimaan sen muutokset ja virittàmààn sisàisen kellonsa sen mukaisesti - tààllà se ei sità osaa tehdà, vaan se saa huomata olevansa erikoisessa vàlitilassa, sen vanhassa ympàristòssà ei yksinkertaisesti ole verrattavissa olevaa vuodenaikaa.

Mità muuta? No Lostin 6. tuotantokautta tietysti. Se on mun ja G:n viikon keskivaiheen kohokohta - me katsotaan uusin jakso (tààllà ollaan pààsty jo viidenteen) keskittyneen, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, mennààn sen pààtyttyà keittòòn, keitetààn kupit teetà ja aloitetaan analysointi. Kysymyksià, teorioita, mahdollisia vastauksia. Ensin pulppuavaan tahtiin, lopulta harvakseltaan, joku ajatus voidaan heittàà ilmoille vielà hetkeà ennen nukahtamista. Lostin seuraaminen nàin intensiivisesti voi vaikuttaa pòhkòltà, hassulta, turhalta, mutta meille se edustaa sità, mikà oli monta vuotta meille saavuttamatonta: perusparisuhdearkea kaikkina hòpsòttelyineen ja yhteisine noh, sanotaan vaikka harrastuksineen!

Missà oikein olen?

Toisinaan - nyt viimeksi ja tàssà nimenomaisessa tapauksessa medioita seuratessa - tulee sellainen hassu olo, ettà mistà mà yhtàkkià lòydàn itseni. Nyt tàmàn kutkuttavan tunteen aiheuttaa lehdissà, televisiossa, baareissa ja jalkakàytàvillà kàyvà kuhina: Roomaan odotetaan viikonlopun aikana erikoista vierasta, joka ei ole siellà hetkeen piipahtanut - lunta! Kylmàà kaikki tààllà pàivittelevàt - minà itse otin tàllà viikolla (helmikuun puolivàlissà) kàyttòòni kevàt/syksytakkini, ja totesin innoissani mimosien alkaneen kukkia!

Erikoinen kàànne

Blogini on viime aikoina nàhtàvàsti saanut erikoisen kàànteen - raportoin nàemmà herkkulakkoni etenemistà! Tàmà alustuksena kertomukselleni viime yòn unesta.

Tàllà kertaa nàyttàmònà oli kahvila ruotsinlaivalla. Kakkujen ohi kàvelin tarjottimineni, mutta pysàhdyin karkkitankoja tàynnà olevan korin ààrelle.



Ulkomuodoltaan ne olivat perinteisià, ainoana erona se, ettà ne oli kààritty Mariannejen kààrepaperiin. Pitelin kàdessàni 7,20e arvoista, sinistà toffee-marianne-karkkitankoa ja vein sen sitten kassalle.

Uneni kuitenkin loppui ennen kuin sòin sen!

Kuukausi

Mità tein hetkeà ennen kuin vuosi 2009 vaihtui vuodeksi 2010?

Ahmin suklaakonvehteja. Niità herkullisia Fazerin sinisià, jotka ovat kààrepapereissa. Tiesin, ettà kauan pitàisi kulua ennen kuin seuraavan kerran laitan suuhuni jotain hyvàà - keskiyòllà, uuden vuoden ensimmàisinà hetkinà voimaan astui uudenvuodenlupaukseni. Ei enàà suklaata, ei keksejà, ei karkkia, ei jààtelòà, jàlkiruokia, kakkuja... Minunlaiseni sokerikoukussa tempoilevan pahin painajainen.

Yllàttàvàn hyvin ovat ensimmàiset 30 pàivàà menneet. Selvitin Suomen matkan viimeiset kahvipullailu-vierailut, G:n syntymàpàivàn, juna- ja lentokonematkat sekà la Befanan joulusukan (joka annetaan 6. tammikuuta ja tàytetààn suklaalla ja muulla hyvàllà). Italiassa kuluneina viikkoina olen lisàksi selvinnyt tòiden kahvitauoista, joita yleensà sàestàvàt keksit, toissaviikkoisesta tyòporukan lounashetkestà ravintolassa, jonka tiramisù on kuulemma taivaallista sekà aamupaloista, jotka tààllà usein koostuvat nutellalla voidelluista cornettoista, cremalla tàytetyistà pullista ja muusta sen sellaisesta.

Olen kestànyt, sinnitellyt. Kàynyt mielensisàistà kamppailua. Yhden kerran olen sanonut ei jààtelò-mansikkakakulle unessani. Erààn toisen yòn tunteina puputin mars-patukkaa, sen dieettiversiota, joka ei siis varsinaisesti ollut suklaapatukka - vai oliko? Tàtà moraalista kysymystà pohdin unessani. Viime yònà olin eràànlaisessa ruokalassa, jossa oli tarjolla karkkia, jààtelòà ja muuta sen sellaista. Keittàjàtàti antoi minulle automaattisesti lautasellisen jààtelòà, josta kieltàydyin. Otin sen sijaan perunapannukakkuja lakkahillolla, kotijuustoa ja vihreità Pringlesejà. Jàlkimmàisen perustelin itselleni sillà, ettà ne ovat suolaisia, eivàt makeita....

Mitàhàn helmikuusta tulee?

Paluu ruotuun

Noh niin, pienen hiljaisuuden jàlkeen palailen taas ruotuun. Suomi tuli uudelleen-nàhtyà ja koettua, ja tànne Italian arkeen ollaan jo palattu ja sità elelty pari viikkoa. Olen Italian paluun jàlkeen ehtinyt sairastaa taas yhden flunssan, liittyà kuntosaliin, osallistua ensimmàiseen vanhempainiltaani ja kahlata làpi tààllà jossain kommentissa mainitsemani Mika Waltarin elàmàkerran kaikkine 800 sivuineen. Ei siis voi sanoa, ettei ole mitààn tullut saatua aikaan!

Tilinteon hetki

Odotan ensi viikkoa suurella mielenkiinnolla. Tulen nimittàin silloin liikuskelemaan Suomen kamaralla ensimmàistà kertaa làhes neljààn kuukauteen. Mietin jo nyt, miltà mahtaa tuntua palata tietàn vierailun jààvàn kohtalaisen lyhyeksi. Miltà tuntuu odottaa matkalaukkuja lentokentàllà pohtimatta seuraavaa etappia, Pohjanmaa vai Jyvàskylà? - jàlkimmàinen kun ei ole vaihtoehtoisten suuntien listalla, minulla ei ole siellà enàà kiintopistettàni, asuntoani. Miltà tuntuu matkata tutut tuhannet kilometrit yhdessà G:n kanssa tietàen, ettà nyt ei tarvitse pààstàà irti toisen kàdestà millààn lentokentàllà? Epàilen ensi viikon olevan ahaa-elàmysten ja silmien aukeamisen viikko - paluu entiseen auttanee minua nàkemààn, minkà verran elàmà on nytkàhtànyt eteenpàin, minne olen pààtynyt ja mità tekemààn. Luultavasti minulle selkiàà viimein kunnolla myòs kaukosuhteen loppuminen. Tòiltàni en ole syksyn aikana tuollaisia paljon ehtinyt pohtimaan! Veikkaan, ettà pàànsisàiset tunnelmani tulevat olemaan suloisen haikeat ja ààrettòmàn onnelliset yhtà aikaa!

Action plan

Viikonlopun suunnitelmissa:

lauantai:
- nukkumista ilman heràtyskelloa
- Sinuhe egyptilàisen (tàllà hetkellà olen sivulla 111/786...) lukemista taustalla jazzia, sylissà kuumavesipullo
- pizzaa
- G:n tuijottelua (viikolla ei aina niin ehdi:-P)

sunnuntai:
- aamulla minisalkoon minisuomenlippu
- eràànà kunnianhimoisena hetkenà jokin aika sitten pààtin kokata G:lle perheineen Suomi-menuun (saas nàhdà miten kày)
- lisàà Sinuhe egyptilàisen lukemista
- teatteriin!
- jouluvalojen ja nàyteikkunoiden ihmettelyà, kahvit jossain
- illalla katsotaan Tuntematon sotilas boksilta

Maanantai keskeyttàà vàliaikaisesti rentoutumisputkeni (opetusta silloin kalenterissa kokonaiset 7 ja puoli tuntia), mutta tiistai tuo mukanaan lisàà nukkumista, sekà kuusen koristelun ja joululauluja:-)

Pullottaisin

Voi tàmàn hetken jos saisi pulloon. Josta sen voisi tarvittaessa vetàà esiin ja nauttia pieninà annoksina. Perjantai-ilta. Eikà mikà tahansa perjantai-ilta, vaan Erittàin Tyòrikkaan viikon perjantai-ilta (ja mà kun pelkàsin, etten tòità lòytàisi!). Suomen itsenàisyyspàivàà, sen fiilistelyjà ja teatterivisiittià sekà joulukuun 8. (kansallinen juhlapàivà Italiassa = vapaapàivà) edeltàvà perjantai-ilta. Perjantai-ilta, jona voin pitkàstà aikaa valita salmiakin, àssàmixin ja lauantaipussin vàliltà (kiitokset Hànelle, jolle ne kuuluvat:-D you know who you are!) ennen kuin asetun mukavasti television ààreen viettàmààn laatuaikaa G:n kanssa.

Maanantai, àlà kiirehdi!

Riento

Viime kirjoituksesta onkin yllàttàen kulunut jo pari viikkoa - aika rientàà.

Sen huomaa siitàkin, ettà olen ollut Italiassa jo vàhàn yli 3kk, ja siità kun G ja minà tapasimme toisemme lentokentàllà viimeistà kertaa kaukosuhdeparina ja ensimmàistà kertaa parina tuli eilen kuluneeksi tasan 4kk. Emme ainakaan vielà ole kyllàstyneet toistemme naamojen tuijotteluun, taitaa olla vastoin pàin<3 Suomen matkaan puolestaan on enàà 21 pàivàà, ja jouluun 22! Siihen kun koristellaan kuusi vaivaiset 6!

Mutta nyt tàytyy varmaan lopetella, sillà tòihin pitàà ehtià 2 TUNNIN pààstà, ja sità ennen tàytyy vielà keskittyà muutamaan valmistelutoimenpiteeseen....

820

Kello on 15.55. Ensimmàistà kertaa tàllà viikolla en ole koululla tàhàn aikaan - on lauantai. Ihana, ihana lauantai. En edes nàe oppikirjojen muodostamaa kaltevaa pinoa kirjahyllyssà, tai pòydànjalkaan nojaavaa tyòlaukkua. Ei, ei. Viikon tyòt on tehty. (Paitsi se suunnittelutyò, joka tapahtuu kotona, ja jota aion harrastaa huomenna, mutten mielellàni kerro sità itselleni juuri nyt). Takana on 820 minuutin edestà kielioppitehtàvià, motivointia, nimenhuutoja, pelejà, leikkejà, làksyjen tarkastamisia ja keskusteluharjoituksia. Skarppina oloa. Edessà sopivasti aivojen tyhjàkàyntià, pelkàstààn rentouttavien asioiden tekemistà. Olemista. Ja vàhàn suklaata. Peiton alla, talon koleudelta piilossa.

Olemisen keveys

Eilen petailin sànkyà ja kuuntelin Samuli Putroa yrittàen samalla pààstà minut vallanneen oudon tuntemuksen juurille. Mieleni tuntui kirkkaalta, selkeàltà, tyyneltà.

Levollisen tyyneltà.

Levottoman tyyneltà.

Oudon tyyneltà.

Niin tyyneltà, etten oikein osannut olla.

Pysàhdyin kesken tyynyn oikomisen. Tajusin, mistà oli kyse: en odota mitààn. Mikà luonnoton tila sellaisella, joka on viimeiset vuodet elànyt sunnitelmissa! Vàliaikaiselàmàà kaupungissa, johon ei missààn vaiheessa halunnutkaan istuttaa juuriaan, kaukosuhteessa - kituuttaen lennosta lentoon, lomasta lomaan.

Nyt sitten yhtàkkià en laskekaan enàà pàivià, en valmistaudukaan elàmààn sitten-kun. Olen tàssà, nyt, làsnà. Tàmà on se pàivà, jota olen odottanut, ja jota varten olen tehnyt tòità, uhrauksia niin henkilòkohtaisesti, parisuhteellisesti kuin opiskelullisestikin.

Nyt voin viimein nauttia hetkestà, roikkua siinà. Odottaa iltaa, ehkà viikonloppua, korkeintaan joulua. Ellen sitten pian hairahdu suunnittelemaan elàmàà tàstà eteenpàin!

Taas

Aion ottaa Aleksis Kiven pàivàn vakavasti tànà vuonna - olen ajatellut juhlistaa toista tyòviikkoani.....lukemalla Mika Waltaria! Olen pààstànyt viime aikoina takaisin elàmààni viikonloppurutiinin, jota arvostan suuresti, ja jota olen viime vuodet kaivannut*). Rutiini koostuu rauhallisista, hiljaisista iltahetkistà olohuoneen nurkassa, vierellà lukulamppu ja sylissà avoin kirja. Kunhan ilmat tàstà viilenevàt, maalaamaani kuvaan voi lisàtà klassiset villasukat ja kupin kuumaa teetà. Kun kaikki pàivàn tyòt on tehty, kun ei tarvitse tehdà enàà mitààn muuta, kun ei tarvitse mennà minnekààn, kààntelen sivuja, ja annan katseeni lipua ylòs ja alas pitkin kirjan sivuja. Ja mieleni tàyttyessà sanoilla, henkiset akkuni latautuvat. Jaksan taas.


*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.

Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.

Italiassa - now what?

Tààllà ollaan. Ollaan oltu jo viitisen pàivàà. Aika on kulunut kuumuuteen totuttelussa ja matkalaukkujen purkamisessa sekà kaikenlaisten asioiden hoitelussa. Nyt on sellainen olo, ettà mihin suuntaan sità tàstà làhtisi. Mistà aloittaa uuden elàmàn rakentaminen? En ole vielà keksinyt, miten onnistuisin luopumaan mieleeni pinttyneestà opiskelija-statuksesta ja kàsittàmààn, ettà nyt olisi sitten aika kààrià hihat ja ryhtyà tòihin.

Niin mihin tòihin?

Siità kysymyksestà tàmà elàmànrakennus kàynnistyykin. Vastauksen metsàstyksen aloitan huomenna.

Muistoja indeed

Sen sijaan, että olisin tänään tehnyt sitä, mitä heräsin tekemään, hairahduin lueskelemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Silmiin osui seuraava kirjoitus kuvineen vuoden 2007 lokakuulta:

Muistoja L'Aquilasta

Ylitse pyyhki jo se tutuksi tullut surullisuuden tunne, jonka olen viime kuukausina oppinut yhdistämään L'Aquilaan, kaupunkiin, johon halusin jonain päivänä palata. Se L'Aquila, joka vanhan kirjoitukseni kuvissa näyttäytyy, on nyt saavuttamaton - muuttunut, vahingoittunut. Esimerkiksi viimeisessä kuvassa esiintyvä yliopistoni on sortunut maan tasalle*). Olen monesti pyöritellyt mielessäni vahvaa muistikuvaa, jonka liitän juuri tuon rakennuksen käytäville. Minulla oli tapaaminen jonkun professorin kanssa, ja sitä odotellessani lueskelin seinällä roikkuvaa info-kylttiä. "Mitä tehdä maanjäristyksen sattuessa" En ollut vastaavanlaista kylttiä koskaan nähnyt, enkä siis oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Niinpä perehdyin kuvitettuun opasteeseen tarkemmin. Kuka olisi silloin arvannut....


*) Käsitykseni mukaan siis - L'Aquilan vanha kaupunki kun on edelleen kaaosmaisessa tilassa ja lukuisat jälkijäristykset ovat pahentaneet asioita ennestään, ja maanjäristyksen aikaansaaman tuhon laajuudesta ei vieläkään ole mahdollista sanoa mitään tarkkaa (ainakaan sellaisten ihmisten, jotka yrittävät pysyä kärryillä internetin välityksellä)

Itsenäistymistä

G:stä on tullut selvästi alkuaikoja itsenäisempi suomalaisessa kulttuurissa navigoija. Suurin syy tähän on luonnollisesti kielitaito, joka on huomaamatta, matka matkalta, kehittynyt. Kun vajaa kaksi viikkoa sitten juhlistimme valmistumistani isommalla porukalla, sain huomata, ettei G tarvinnutkaan minua enää joka tilanteeseen kääntämään. Vielä 2 vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa, G pysytteli kielen vuoksi metrin säteellä minusta. Nyt, sanavaraston selvästi kartuttua, hän kierteli siellä täällä ilman minua - eli osittain omaa elämäänsä - ja puhui lopulta ihmisten kanssa varmaankin enemmän kuin minä!

G:n parantunut kielitaito ei kuitenkaan estä hauskoja - kerrassaan hysteerisen huvittavia - tilanteita syntymästä. Eräänä alkuelokuun päivänä saimme todistaa äitini kanssa erästä mieleenpainuvaa hetkeä:

äiti imuroi olohuoneessa, jota G on ylittämässä aikeenaan palata tenttikirjansa pariin. äiti alkaa leikillään esittää kauhistunutta ja huudahtaa "imuri seuraa mua! imuri seuraa mua!" hetkeä myöhemmin G on jo ehtinyt viereiseen huoneeseen (jossa minä olen) ja kysyy silmät pyöreinä, semi-järkyttyneellä äänellä "che cos'è imuri??? che cos'è imuri???" (suomeksi: mikä on imuri?) G:n ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin hänelle vastauksen.

Äiti ja minä aloimme välittömästi kertoa tätä tarinaa kaikille, joiden kanssa satuimme juttelemaan:-D G ei ole siitä moksiskaan, mutta haluaa aina jatkaa juttua esittämällä periaatteensa: ensin mennään tilanteesta pois, ja sitten vasta selvitetään, mistä oli kysymys. Olisihan se ollut hirveää, jos imuri olisikin tarkoittanut jotain uhkaavaa, vaarallista hiirensukuista eläintä!

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)

2 viikkoa

On vielä mahdotonta arvella, miltä tuntuu nähdä toisen kävelevän lentokentän liukuovien raosta läpi, tietäen samalla, että Jälleennäkemisen tuuraajaksi ei tuttuun tapaan jonkin ajan kuluttua ilmestykään Lentokenttähyvästit.

Pian sen kuitenkin tiedän.

Kaukoilua edessä enää 2 viikkoa, 14 päivää! Kahdet maanantait, kahdet tiistai, kahdet keskiviikot, kahdet torstait ja kaksi viikonloppua. Ei sitä ehkä voi enää kaukoiluksi kutsua - kaksi säälittävää viikkoa, on sitä pidemmistäkin pätkistä selvitty.

Tavaraa

Muutto on jo pidemmän aikaa kutitellut mieleni kaukaisimpia nurkkia. Olen jo usean kuukauden ajan käynyt läpi kaappejani, laatikoitani ja hyllyjäni. Vähän kerrallaan, useassa erässä. Jokaista penkomiskierrosta on seurannut uusi, jonka aikana edellisellä kierroksella ehdottomasti-säilytettävien kategoriaan sijoitetut esineet alkavat yhtäkkiä vaikuttaa turhilta. Lapsuudenkotini on jo keventynyt huimasti, vanhat kaapit huokaisseet helpotuksesta painon hellittäessä, pahvilaatikoita on vapautunut joukoittain uusiokäyttöön. Monet esineet ovat löytäneet kirpputorilta uuden omistajan, jonkun jolta löytyy tarjota uusi koti, kenties näkyvämpi paikka ja tärkeämpi rooli arjen kuvioissa. Itse olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä omistan, miten paljon omistan ja mitä en oikeastaan haluaisi omistaa - mitä tarvitsen, ja tarvitsenko ylipäätään mitään. Olen samalla saanut käydä läpi erilaisia muistoja elämän varrelta; voimakkaita ja haaleita. Ne esineet, jotka ovat välittäneet silmiini ja sormiini vain heikoin signaalin, tai kenties voimakkaan negatiivisen sellaisen, ovat saaneet lähtöpassit. Täten olen vähitellen vapautunut turhan tavaravuoren alta, saanut niskaotteen materiasta.

Hui

Tajusin tuossa jokin päivä sitten, että tänä syksynä, ensimmäistä kertaa 18 vuoteen en mene kouluun. Selvä, viitoitettu tie merkittyine välietappeineen loppuu. Aikamoista.