Un mito

Tàssà rinnakkaispostaus Italian arkea-blogini kuviin....

Viime viikolla nàimme televisiossa erittàin mielenkiintoisen mainoksen – siinà Roberto Baggio mainosti elàmàstààn ja urastaan kertovaa 8 DVD:n dokumenttisarjaa, joka ilmestyy viikoittain La gazzetta dello sport-lehden mukana. Minà ja G pààtimme siltà istumalta, ettà meistà tulee tàmàn sarjan keràilijòità. Niin oli pààttànyt moni muukin – lehtimyyjàmme sanoi, ettà kyselyjà oli tullut huomattavasti tarjontaa enemmàn. Hàn lupasi laittaa joka kerta sivuun meidàn DVD:mme (jee!).

Roberto Baggio – yksi italialaisen jalkapallon làhihistorian ja G:n lapsuuden ja nuoruuden suurimmista nimistà, un mito. Hànelle Baggion merkitys on selvà – kansallinen legenda – mutta entàs minulle? Minulle Baggio symboloi monia asioita, ennen kaikkea Italiaa kokonaisuutena – 12 vuotta sitten (11.6.1998) hàn heràtti rangaistuspotkullaan minussa (paatuneessa jààkiekkofanissa) kiinnostuksen jalkapalloon, Italian maajoukkueeseen, ja sità kautta vàhàn kerrallaan italialaiseen musiikkiin, italian kieleen, arkkitehtuuriin, historiaan, kirjallisuuteen.... Itse asiassa pidàn hàntà osittaina vastuussa siità, ettà ikinà tutustuin G:hen ja pààdyin tànne. Hàn kàynnisti pitkàn prosessin, joka kulminoitui reilu 5 vuotta myòhemmin minun ja G:n ensimmàisiin viesteihin bittiavaruudessa – nàin nimittàin G:n nimimerkissà tilaisuuden harjoittaa ja kàyttàà italiaani, intohimoani, kieltà, jota olin vihdoin ja viimein, monen vuoden odottamisen ja toivomisen jàlkeen alkanut opiskella 5kk aiemmin.

Melkein 8 kk tuosta ensikontaktista, 16.5.2004, sunnuntai. Asiat olivat edenneet – olin ensimmàistà kertaa Italiassa, olin tullut tànne tapaamaan G:tà. Pàivà oli kaunis, niin kuin toukokuinen aurinkoinen pàivà vain voi olla, ja olimme viettàneet sen Sorrennon katukuvaa ja maisemia ihmetellen. Paluumatkalla autossa, radio hehkuttaa pàivàn suurinta tapahtumaa – Roberto Baggio oli juuri pelannut uransa viimeisen ottelun. Muistan, ettà minà ja G katsoimme toisiamme haikeasti hymyillen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi – sinà pàivànà, sen matkan aikana emme todellakaan keskittyneet Roberto Baggioon, vaan toisiimme, emmekà olleet haikeita, vaan erittàin onnellisia!

Eilen katsomamme dokumenttisarjan ensimmàinen osa alkoi juuri tuosta pàivàstà, toukokuun 16. Vuonna 2004. Suosionosoituksista, halauksista, haikeista ilmeistà San Sirolla Baggion poistuessa kentàltà – ja reaktioista pukukopeissa. Haikein ilmein mekin seurasimme dokumentin edistymistà, mieleen tuli monia jalkapallollisia muistoja – nyt, parisuhteemme ensihuuman jo laannuttua, totesimme yhteistuumin, ettà olisihan se ollut hienoa nàhdà se peli, mutta pystyimme kuitenkin kàsittàmààn silloisen pààtòksemme syyt!;-)

Jààmme innolla odottamaan seuraavan DVD:n ilmestymistà.

Mità sulle kuuluu?

Tuo on tàllà hetkellà G:n lempi hoenta. Se saattaa yhtàkkia sanoa, ettà sen pitàà kertoa mulle "yksi vakava juttu", sitten se huokaisee, katsoo mua silmiin ja tykittàà sitten nopeasti suustaan nuo kolme sanaa "mità sulle kuuluu?" - jotain hauskaa siinà on, siinà miten se sen sanoo, jotain sellaista ettà itseàkin pistàà hymyilyttàmààn vàkisinkin.

Niin, mità tànne kuuluu? Kaikenlaista. Olin kipeà viime viikolla - taas. Olin kàytànnòssà ja periaatteessa sàngyssà reippaat viikon pàivàt. Neljàn seinàn sisàllà, mitààn tekemàttà. Jotain hyvààkin - sainpa seurattua olympialaiset (joka mulle tarkoittaa vain ja ainoastaan jààkiekkoa) nk. rauhassa (ei tarvinnut miettià tòità). Suomen pelit oli milloin aamuneljàltà, milloin kuudelta Italian aikaa. Lienee turhaa erikseen mainita, ettà eràs tietty peli vàhàn himmensi iloa. Olin koko sen pàivàn ihanan kutkuttavan odotuksen vallassa, oli kerrassaan mahtavaa tietàà, ettà illalla, parhaaseen televisionkatseluaikaan voi seurata huipputàrkeàà ja jànnittàvàà pelià....rakasta, armasta jààkiekkoani, josta tààllà eivàt ihmiset tiedà tuon taivaallista. No. G:n kanssa tuijotettiin suut auki USA:n ensimmàistà maalia, sitten G meni syòmààn. Kun se tuli takaisin television ààreen ei-kovin-kauaa-myòhemmin se vàhàn sàikàhti mun ilmettà eikà uskonut silmiààn kun ruudulla nàkyi selkeàt numerot 6-0 (taisin itkeà tihrustaa muutaman kyyneleenkin, oli niin hirveàà selittàà G:lle mità sen illallisen aikana oli tapahtunut).

Kun olympialaiset sitten loppuivat, menin jààkiekkohòyryissàni kàvàisemààn sm-liigan sivuilla ja tarkastelin tulevien aikojen otteluohjelmaa ja aivan jàrkytyin tajutessani ettà runkosarjahan LOPPUU PIAN - ja sitten alkaa play-offsit. Se on ollut minulle perinteisesti "kevààn merkeistà" se kaikkein varmin ja odotetuin. (Lauantain kiekkokierroksen aion kuunnella radiosta. Vàhàn jànnittàà miten TPS:ni kày!) Aloin sitten ajattelemaan, miten ulkona olenkaan vuoden kiertokulusta (kun play-offsitkin pààsivàt yllàttàmààn), ja olen varma, ettà se johtuu siità, ettà tààllà siità ei ole tietoakaan - puut ovat jatkuvasti vihreità, ei ole lunta, joka alkaisi sulaa, viime viikolla kuulin naapurin puutarhasta ruohonleikkurin àànen (ja viime viikolla oli vielà helmikuu!), ja kun kaksi viikkoa sitten tulin tòistà kotiin ulkona oli +15 astetta. Kehoni on tottunut lukemaan ympàristòààn, aistimaan sen muutokset ja virittàmààn sisàisen kellonsa sen mukaisesti - tààllà se ei sità osaa tehdà, vaan se saa huomata olevansa erikoisessa vàlitilassa, sen vanhassa ympàristòssà ei yksinkertaisesti ole verrattavissa olevaa vuodenaikaa.

Mità muuta? No Lostin 6. tuotantokautta tietysti. Se on mun ja G:n viikon keskivaiheen kohokohta - me katsotaan uusin jakso (tààllà ollaan pààsty jo viidenteen) keskittyneen, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, mennààn sen pààtyttyà keittòòn, keitetààn kupit teetà ja aloitetaan analysointi. Kysymyksià, teorioita, mahdollisia vastauksia. Ensin pulppuavaan tahtiin, lopulta harvakseltaan, joku ajatus voidaan heittàà ilmoille vielà hetkeà ennen nukahtamista. Lostin seuraaminen nàin intensiivisesti voi vaikuttaa pòhkòltà, hassulta, turhalta, mutta meille se edustaa sità, mikà oli monta vuotta meille saavuttamatonta: perusparisuhdearkea kaikkina hòpsòttelyineen ja yhteisine noh, sanotaan vaikka harrastuksineen!

Mistà on suomalaiset tehty

En tykkàà. Italian skyn jààkiekkoselostajista. Ne sympatiseeraavat aivan liiaksi Valko-Venàjàà ("Toivomme Valko-Venàjàn maalia jànnityksen vuoksi" "Voi ei mikà tyhmà jààhy!" "Suomi ei pàrjàà edes Yhdysvalloille"). Tàssà pari sananvaihtoa meidàn ja heidàn vàliltà pelin toisesta eràstà:

Ne: "Selànne halusi vàlttàmàttà olla mukana ja teki pikaparantumisen (naureskellen Selànteen hitaudelle)"
G: "Ne ei tiedà, ettà Selànteellà on sisua"

Ne: "Miten tàmà on mahdollista! Koko Suomen alivoimaketju asettuu siniviivalle eikà pààstà valkovenàlàisià, mità tàmà oikein on!"
G: "Mannerheimin linja"

Hagman tekee Suomen kolmannen maalin.
Minà: "Haistakaa p*********" (yleensà en kàytà tàllàisià ilmaisuja, mutta tààllà kukaan ei mua ymmàrrà, ja ne ansaitsi sen)

Ja juuri nyt Suomi teki neljànnen maalin, joten menen kuulostelemaan, mihin suuntiin herrojen puheet nyt kààntyy....