Sairasloman lukulistaa

Olen luonnollisesti viime aikoina lueskellut ahkerasti (mità muuta sità voi kipeànà tehdà?). Aloittelin sairasteluni lukemalla loppuun Vàinò Linnan Tààllà Pohjantàhden alla kakkosen. Se oli erittàin vahva lukukokemus - niin surullinen, koskettava, ajatuksia heràttàvà. Sivuja kàànnellessà olin piinaavan tietoinen siità, ettà kirjan tarina kàsitteli Suomen historian suurinta ja syvintà haavaa. En voinut olla miettimàttà, millaista ihmisten oli lukea sità 60-luvun alussa, jos vielà vuonna 2010 25-vuotias naisihminen reagoi siihen niinkin vahvasti tunnetasolla. Olen utelias kolmannen osan suhteen, mutten ole sità vielà aloittanut. Jatkan kahden ensimmàisen osan sulattelua, annan mieleni valmistautua Linnan kirjoittamaan loppunàytòkseen. Tààllà Pohjantàhden alla on kyllà tehnyt minuun aivan làhtemàttòmàn vaikutuksen, olen lumottu. Ja toisinaan ehkà liiaksikin sen otteessa. Kàvin nimittàin yhtenà pàivànà G:n kanssa seuraavan keskustelun:
Minà: "Ne kàvi ostamassa kihlasormukset Tampereelta, niin kuin mumma ja paappa aikanaan Vaasasta"
G: "?"
Minà: "No Akseli ja Elina!"
Ja sitten tajusin, etten ollut tainnut G:n kanssa puhuakaan Akselista ja Elinasta...

Sisàllissodasta harppasin pari vuosikymmentà eteenpàin. Luin Robert Edwardsin kirjoittaman kirjan White Death - Russia's war on Finland 1939-1940. Kirja oli erittàin kattava, poliittinen ja taktillinen (esimerkiksi Raatteen tien tapahtumien kuvaus oli ehkà liiankin riipaisevan yksityiskohtaista!). Talvisotaa edeltàvià, seuranneita ja niiden aikana kàytyjà neuvotteluja esimerkiksi kuvailtiin tarkasti, samoin "muun maailman" reaktioita, heidàn intressejààn ja avunantospekulointejaan/juonittelujaan. Tàrkeimmistà suomalaisista ja neuvostoliittolaisista poliitikoista sekà armeijajohdosta sai myòs lisàà mielenkiintoista tietoa. Kirja oli pakko lukea kynàn kanssa ja alleviivailla uskomattomimpia pàtkià ja kiinnostavimpia yksityiskohtia. Noina pàivinà G kuulikin usein peittojen alta hymàhdyksen, jota seurasi ensin suora lainaus kirjasta, ja sitten sen kipakkaa analysointia! Suosittelen historiafriikeille:-)

Sain sodasta tarpeekseni - vaihdoin kieltà ja tyylilajia. Lòysin anopin kirjahyllystà Simone de Beauvoirin kirjan Una donna spezzata (suomeksi Murtunut nainen), joka sisàlsi kolme novellia. Pidin kirjasta todella paljon, de Beauvoirin luomat naishahmot olivat tunteineen kaikkineen aidonoloisia - vàlillà heità sààli, vàlillà sympatiseerasi ja vàlillà teki mieli ravistella heità hartioista ja huutaa WAKE UP!. Joka tapauksessa heidàn pelkoihinsa ja huoliinsa oli helppo samaistua. Vàlillà hiukan liiankin helppo. G raukka, yhdenkin kerran hàn nosti katseen tietokoneen ruudusta ja nàki edessààn minut, tiukkaviivainen suu, kavenneet silmàt. "Maurice haluaa làhteà sen toisen naisen kanssa viikonloppumatkalle! Voitko kuvitella! Miehet, voi ettà, àlà sinà sitten edes kuvittele *jne.*"

Sunnuntaina - viimeisenà sairastelupàivànàni - nautin vàlipalaksi vielà Roman Schatzin From Finland with Love-kirjasen. Viihdyttàvàà, oli pakko vàlillà naurahtaa vàhàn ààneenkin, ja jotkut niistà jutuista allekirjoitan!

Tàllà hetkellà olen aikamoisessa suossa - olen nimittàin pààttànyt lukea làpi .... Kalevalan! Saas nàhdà, mità siità tulee, ensimmàiset 100 sivua on nyt taltutettu!

Kaksi kirjailijaa, kaksi koiraa

Noh niin, Sinuhe on nyt selàtetty ja olen nàin ollen siirtynyt tàstà herrasta:



(Mika Waltari)

tàhàn:




(Alberto Moravia)

ja viime pàivinà olenkin ehtinyt Gli Indifferenti-teoksen 170. sivulle (/286). Se làhtee huomenna lentokoneseurakseni ja on siihen tyòhòn fyysisen kokonsa puolesta Sinuhea soveltuvampi.

Waltari ja Moravia ovat saman kuohuvan, vàrikkààn ja tapahtumarikkaan aikakauden kasvatteja (Waltari syntyi vuonna 1908, Moravia vuotta aiemmin 1907) ja valitsemissani kuvissa he molemmat poseeraavat kirjahyllyjen edessà koirien kera. Nàistà yhtàlàisyyksistà huolimatta heidàn kirjoittamansa kirjat tarjosivat(/avat) minulle hyvin erilaiset lukukokemukset. Tyylillisesti nautittavat, mutta erilaiset. Yksi mielenkiintoinen eroavaisuus nàiden kahden kirjan vàlillà on se, ettà Waltarin Sinuhe sijoittuu ajallisesti keskelle suuria yhteiskunnallisia muutoksia kun taas Moravia keskittyy Gli Indifferenti-teoksessaan nimenomaan yhteiskunnan paikallaanpysymisen ja muuttumattomuuden kuvaamiseen. Waltari kuvailee kaikkien yhteiskuntaluokkien kohtaloita orjista faaraoihin, kun taas Moravia tulkitsee yhden keskiluokkaisen perheen tuntemuksia ja mielenliikkeità.

Moraviasta vielà. Lukemani mukaan hàn vietti keànsà Sabaudiassa (niin kuin G perheineen) 60-luvulta làhtien, ja G muistaakin lapsuudestaan ihmisten puhuvan harmaatukkaisesta papparaisesta, jonka hàn nàki usein istuvan lidon terassilla kasvot mereen pàin kàànnettyinà, silmàt syventyneenà kirjaan.

Liika on liikaa?

Olen viime aikoina kahlannut làpi Waltarin Sinuhe egyptilàistà (sivu 565/786 saavutettu), ja toivon pààsevàni viimeiselle sivulle ennen ensi viikolla hààmòttàvàà Suomen matkaa - noin paksua opusta ei oikein huvita ottaa lentokonelukemiseksi, ja vielà vàhemmàn sen haluaa jàttàà kesken kahdeksi viikoksi! Sinuhen tarina on kaiken kaikkiaan vaikuttava - sen voin sanoa jo nyt, vaikka ne viimeiset 200 sivua ovatkin vielà lukematta - tàynnà eksoottisia matkoja, vanhaakin vanhempia uskomuksia ja tapoja, pohdiskelua vallanhimon ja uskonnon voimasta, elàmàn kasvukipuja, niità jotka pysyvàt samoina vuosituhannesta, -sadasta ja sukupolvesta toiseen. Sydàntà riipaisevan surullisia hetkià sidottuina uskomattoman taitavasti mieltà làmmittàvàn kauniisin. Waltarin kieli on kiehtovaa.

Ehkà olen lukenut Sinuhea liiankin intensiivisesti. Nimittàin eilen aamulla - vielà unen otteessa - olin nàyttànyt G:lle kàsivarteeni ilmestynyttà sààsken puremaa, ja sanonut: "Faaraon lààkàrit paransivat sen".

Taas

Aion ottaa Aleksis Kiven pàivàn vakavasti tànà vuonna - olen ajatellut juhlistaa toista tyòviikkoani.....lukemalla Mika Waltaria! Olen pààstànyt viime aikoina takaisin elàmààni viikonloppurutiinin, jota arvostan suuresti, ja jota olen viime vuodet kaivannut*). Rutiini koostuu rauhallisista, hiljaisista iltahetkistà olohuoneen nurkassa, vierellà lukulamppu ja sylissà avoin kirja. Kunhan ilmat tàstà viilenevàt, maalaamaani kuvaan voi lisàtà klassiset villasukat ja kupin kuumaa teetà. Kun kaikki pàivàn tyòt on tehty, kun ei tarvitse tehdà enàà mitààn muuta, kun ei tarvitse mennà minnekààn, kààntelen sivuja, ja annan katseeni lipua ylòs ja alas pitkin kirjan sivuja. Ja mieleni tàyttyessà sanoilla, henkiset akkuni latautuvat. Jaksan taas.


*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.

Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.