Napolissa kannattaa pitàà silmàt auki - katukuvasta voi nimittàin bongata vaikka mità hauskaa.
Henkilòkohtainen suosikkini vangitsi huomioni pari viikkoa sitten. Joku oli asetellut tien viereen pòydàn ja tàyttànyt sen puhelimilla. Potentiaalisia ostajia oli houkuttelemassa seuraavanlainen kyltti:
"TOIMIVIA PUHELIMIA"
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Napoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Napoli. Näytä kaikki tekstit
lauantai 6. maaliskuuta 2010
lauantai 3. lokakuuta 2009
Jotain puuttuu
Torstaiaamuna kàytiin taas vaihteeksi Napolissa. Minà jàin tàllà kertaa odottelemaan G:tà yliopiston sisàpihalle, palmujen ja muiden vàhemmàn eksoottisten puiden varjoon. Istuskelin penkillà ja tuntisuunnittelin.
Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.
Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.
Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?
Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.
Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.
Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?
lauantai 19. syyskuuta 2009
Pyhà Januarius
Toissa viikolla kàvimme Napolissa. G:n sovittuun tapaamiseen oli vielà hetki aikaa – olimme làhteneet hyvissà ajoissa enemmàn-kuin-potentiaalisen liikennekaaoksen ainaisessa pelossa – ja niinpà ehdotin G:lle, ettà piipahtaisimme kirkossa, jonka ohi olimme juui kàvelemàssà. Santa Maria di Costantinopoli oli sisàltà varsin vaikuttava ilmestys – ja kontrasti kadun hàlinàn ja kirkon rauhallisuuden vàlillà voimakas. Katseltuani hetken ympàrilleni, huomasin pààtyneeni ensimmàistà kertaa kasvokkain San Gennaron (joka wikipedian mukaan suomentuu Pyhàksi Januariukseksi) kanssa. Olin kuullut Napolin suojelupyhimyksestà paljon – hàn on vilahtanut vuosien varrella sanonnoissa ja tarinoissa, mutta tuona pàivànà sain ensimmàistà kertaa tarkastella hàntà kuvaavan pyhimyspatsaan piirteità.
Tànààn, 19.9 Napolissa juhlitaan suurieleisesti San Gennaron pàivàà. Napolin tuomiokirkossa kaivettiin jàlleen esiin pyhimyksen veri, joka (toivon mukaan) on jàlleen muuttunut nestemàiseksi (G sanoi tànààn, ettà niinà vuosina, joina tàtà ihmettà ei ole tapahtunut kaupunkia on kiusannut mm. kolera ja tulivuorenpurkaus – siksi tuo aiempi ”toivon mukaan”). Ehkà juuri tàllaisena aikana – laman ja pandemiauhan alla ihmeen aikaansaama psykologinen voima on tarpeen kaupungille ja sen asukkaille. Jàlkimmàisen ehkàisemistà ei tosin paljon tànààn Napolissa mietitty: uutisissa huomautettiin siità, ettà vastoin anti-H1N1-suosituksia, tuomiokirkkoon kokoontuneet uskovaiset suutelivat verta ympàròivàà lasia, ehkàpà suojelupyhimyksensà apuun luottaen...
Tànààn, 19.9 Napolissa juhlitaan suurieleisesti San Gennaron pàivàà. Napolin tuomiokirkossa kaivettiin jàlleen esiin pyhimyksen veri, joka (toivon mukaan) on jàlleen muuttunut nestemàiseksi (G sanoi tànààn, ettà niinà vuosina, joina tàtà ihmettà ei ole tapahtunut kaupunkia on kiusannut mm. kolera ja tulivuorenpurkaus – siksi tuo aiempi ”toivon mukaan”). Ehkà juuri tàllaisena aikana – laman ja pandemiauhan alla ihmeen aikaansaama psykologinen voima on tarpeen kaupungille ja sen asukkaille. Jàlkimmàisen ehkàisemistà ei tosin paljon tànààn Napolissa mietitty: uutisissa huomautettiin siità, ettà vastoin anti-H1N1-suosituksia, tuomiokirkkoon kokoontuneet uskovaiset suutelivat verta ympàròivàà lasia, ehkàpà suojelupyhimyksensà apuun luottaen...
Peli, jota voi pelata kaksi
Ischia, 15.9.2009 hiukan ennen lounasaikaa
G ja minà laskeudumme uteliaina hotellin rantabaariin. Tavoitteenamme on saada tietàà, paljonko kahden aurinkotuolin ja yhden auringonvarjon vuokraaminen maksaa. Baaritiskin takaa lòydàmme lyhyenlànnàn ja ryppyisen naisen, joka tykittàà suustaan tavuja kimeàllà àànellààn nopeammin kuin konekivààri. ”Tulkaa vain, hinta on hyvà, hinta on hyvà”, hàn toistelee toistelemistaan. Kiitàmme ja làhdemme.
Menemme G:n kanssa takaisin huoneeseemme. G sanoo: ”en kyllà oikein tykkàà tàstà. Se ei sanonut minkàànlaista hintaa”. ”Eipà sanonutkaan”, myòntelen, ja jatkan: ”en missààn nimessà halua tulla huiputetuksi – se olisi sietàmàttòmàn àrsyttàvàà”. ”Ei tàssà ole rahasta kyse”, G puuskahtaa: ”vaan periaatteesta”.
Menemme hotellin aulaan, vastaanottotiskille uuden ”ystàvàmme”, seitsemànkymppisen Angelon luo. Onneksemme lòydàmme hànet tiskin takaa. En voi olla hymyilemàttà sillà mielessàni on vahvana muisto edellisestà pàivàstà, jolloin olimme kysyneet Angelolta tietà linnalle. Angelon kasvoille oli silloin kohonnut pieni hymynkare ja hàn aloitti pitkàn monologin, jonka aikana hàn kuvaili napolilaisen suhdetta omaan kaupunkiinsa. ”Hàn tuntee jokaisen pikkukadun ja pyhimyspatsaan sijainnin”, Angelo sanoi hetkeà ennen kuin hàn heittàytyi erààn Eduardo De Filippon nàytelmàn pyòrteisiin – hàn tulkitsi meille siità pitkàt pàtkàt. Me kuuntelimme, nyòkkàilimme osittain huvittuneisuudesta, osittain kunnioituksesta – ja osittain haikeina, sillà Angelon valitsema pàtkà oli syvàllisen surullisen liikuttava. Keskustelun lopuksi puhe kààntyi jostain syystà kaloihin ja Angelo suositteli meille eràstà ravintolaa –ruoka oli siellà herkullista, tiesimme ettà hàneen voisi luottaa.
Ja luotettavaa ihmistà me nyt tarvitsimme. G aloittaa keskustelun: ”Kàvimme rannalla, ja siellà oli eràs vanhempi rouvashenkilò, joka ei sanonut minulle, paljonko aurinkotuolit ja auringonvarjo maksavat”. Angelo huokaisee, ja sanoo: ”ei kai se vain halua tienata teidàn kustannuksella”. Samassa hetkessà hàn kààntyy kannoillaan, nappaa puhelimen luurin kàteensà ja on tuossa tuokiossa yhteyksissà kimeà-àànisen naisen kanssa. ”Francesca, tààllà on kaksi napolilaista nuorta, toisella silmàlasit, he kàvivàt juuri siellà. Paljonko rannalle tulo maksaa?.....7 euroa? Àlà nyt ole hullu, ei tuollaista hintaa!.....4? parempi, he tulevat neljàn aikoihin”. Kiitàmme Angeloa ja làhdemme kàvelylle (mutta sità ennen keskustelemme Angelon kanssa hetken kirjallisuudesta – ”lukeminen voittaa ehdottomasti television”, hàn huokaisee). Ischian kaduilla kàvellessàmme sanomme ààneen sen, mità molemmat olimme mielessàmme miettineet: 7e oli todennàkòisesti oikea hinta, Francesca olisi laittanut meidàt maksamaan vàhintààn 10e...Angelon ansiosta pààsimme rannalle 4 eurolla. Taisteluvoitto meille – Francescan pelià voi pelata kaksin.
Kun myòhemmin menimme rannalle, Francesca otti meidàt avosylin vastaan - ààni oli muuttunut kellossa. Puhelimessa neuvoteltu hinta piti, samoin sàà – niinpà saimme uiskennella hyvàt tovit Ischian rantavesissà, pyòritellà varpaita vulkaanisessa, mustassa hiekassa ja tuijotella Vesuviusta vesitasosta.
G ja minà laskeudumme uteliaina hotellin rantabaariin. Tavoitteenamme on saada tietàà, paljonko kahden aurinkotuolin ja yhden auringonvarjon vuokraaminen maksaa. Baaritiskin takaa lòydàmme lyhyenlànnàn ja ryppyisen naisen, joka tykittàà suustaan tavuja kimeàllà àànellààn nopeammin kuin konekivààri. ”Tulkaa vain, hinta on hyvà, hinta on hyvà”, hàn toistelee toistelemistaan. Kiitàmme ja làhdemme.
Menemme G:n kanssa takaisin huoneeseemme. G sanoo: ”en kyllà oikein tykkàà tàstà. Se ei sanonut minkàànlaista hintaa”. ”Eipà sanonutkaan”, myòntelen, ja jatkan: ”en missààn nimessà halua tulla huiputetuksi – se olisi sietàmàttòmàn àrsyttàvàà”. ”Ei tàssà ole rahasta kyse”, G puuskahtaa: ”vaan periaatteesta”.
Menemme hotellin aulaan, vastaanottotiskille uuden ”ystàvàmme”, seitsemànkymppisen Angelon luo. Onneksemme lòydàmme hànet tiskin takaa. En voi olla hymyilemàttà sillà mielessàni on vahvana muisto edellisestà pàivàstà, jolloin olimme kysyneet Angelolta tietà linnalle. Angelon kasvoille oli silloin kohonnut pieni hymynkare ja hàn aloitti pitkàn monologin, jonka aikana hàn kuvaili napolilaisen suhdetta omaan kaupunkiinsa. ”Hàn tuntee jokaisen pikkukadun ja pyhimyspatsaan sijainnin”, Angelo sanoi hetkeà ennen kuin hàn heittàytyi erààn Eduardo De Filippon nàytelmàn pyòrteisiin – hàn tulkitsi meille siità pitkàt pàtkàt. Me kuuntelimme, nyòkkàilimme osittain huvittuneisuudesta, osittain kunnioituksesta – ja osittain haikeina, sillà Angelon valitsema pàtkà oli syvàllisen surullisen liikuttava. Keskustelun lopuksi puhe kààntyi jostain syystà kaloihin ja Angelo suositteli meille eràstà ravintolaa –ruoka oli siellà herkullista, tiesimme ettà hàneen voisi luottaa.
Ja luotettavaa ihmistà me nyt tarvitsimme. G aloittaa keskustelun: ”Kàvimme rannalla, ja siellà oli eràs vanhempi rouvashenkilò, joka ei sanonut minulle, paljonko aurinkotuolit ja auringonvarjo maksavat”. Angelo huokaisee, ja sanoo: ”ei kai se vain halua tienata teidàn kustannuksella”. Samassa hetkessà hàn kààntyy kannoillaan, nappaa puhelimen luurin kàteensà ja on tuossa tuokiossa yhteyksissà kimeà-àànisen naisen kanssa. ”Francesca, tààllà on kaksi napolilaista nuorta, toisella silmàlasit, he kàvivàt juuri siellà. Paljonko rannalle tulo maksaa?.....7 euroa? Àlà nyt ole hullu, ei tuollaista hintaa!.....4? parempi, he tulevat neljàn aikoihin”. Kiitàmme Angeloa ja làhdemme kàvelylle (mutta sità ennen keskustelemme Angelon kanssa hetken kirjallisuudesta – ”lukeminen voittaa ehdottomasti television”, hàn huokaisee). Ischian kaduilla kàvellessàmme sanomme ààneen sen, mità molemmat olimme mielessàmme miettineet: 7e oli todennàkòisesti oikea hinta, Francesca olisi laittanut meidàt maksamaan vàhintààn 10e...Angelon ansiosta pààsimme rannalle 4 eurolla. Taisteluvoitto meille – Francescan pelià voi pelata kaksin.
Kun myòhemmin menimme rannalle, Francesca otti meidàt avosylin vastaan - ààni oli muuttunut kellossa. Puhelimessa neuvoteltu hinta piti, samoin sàà – niinpà saimme uiskennella hyvàt tovit Ischian rantavesissà, pyòritellà varpaita vulkaanisessa, mustassa hiekassa ja tuijotella Vesuviusta vesitasosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
