Peli, jota voi pelata kaksi

Ischia, 15.9.2009 hiukan ennen lounasaikaa

G ja minà laskeudumme uteliaina hotellin rantabaariin. Tavoitteenamme on saada tietàà, paljonko kahden aurinkotuolin ja yhden auringonvarjon vuokraaminen maksaa. Baaritiskin takaa lòydàmme lyhyenlànnàn ja ryppyisen naisen, joka tykittàà suustaan tavuja kimeàllà àànellààn nopeammin kuin konekivààri. ”Tulkaa vain, hinta on hyvà, hinta on hyvà”, hàn toistelee toistelemistaan. Kiitàmme ja làhdemme.

Menemme G:n kanssa takaisin huoneeseemme. G sanoo: ”en kyllà oikein tykkàà tàstà. Se ei sanonut minkàànlaista hintaa”. ”Eipà sanonutkaan”, myòntelen, ja jatkan: ”en missààn nimessà halua tulla huiputetuksi – se olisi sietàmàttòmàn àrsyttàvàà”. ”Ei tàssà ole rahasta kyse”, G puuskahtaa: ”vaan periaatteesta”.

Menemme hotellin aulaan, vastaanottotiskille uuden ”ystàvàmme”, seitsemànkymppisen Angelon luo. Onneksemme lòydàmme hànet tiskin takaa. En voi olla hymyilemàttà sillà mielessàni on vahvana muisto edellisestà pàivàstà, jolloin olimme kysyneet Angelolta tietà linnalle. Angelon kasvoille oli silloin kohonnut pieni hymynkare ja hàn aloitti pitkàn monologin, jonka aikana hàn kuvaili napolilaisen suhdetta omaan kaupunkiinsa. ”Hàn tuntee jokaisen pikkukadun ja pyhimyspatsaan sijainnin”, Angelo sanoi hetkeà ennen kuin hàn heittàytyi erààn Eduardo De Filippon nàytelmàn pyòrteisiin – hàn tulkitsi meille siità pitkàt pàtkàt. Me kuuntelimme, nyòkkàilimme osittain huvittuneisuudesta, osittain kunnioituksesta – ja osittain haikeina, sillà Angelon valitsema pàtkà oli syvàllisen surullisen liikuttava. Keskustelun lopuksi puhe kààntyi jostain syystà kaloihin ja Angelo suositteli meille eràstà ravintolaa –ruoka oli siellà herkullista, tiesimme ettà hàneen voisi luottaa.

Ja luotettavaa ihmistà me nyt tarvitsimme. G aloittaa keskustelun: ”Kàvimme rannalla, ja siellà oli eràs vanhempi rouvashenkilò, joka ei sanonut minulle, paljonko aurinkotuolit ja auringonvarjo maksavat”. Angelo huokaisee, ja sanoo: ”ei kai se vain halua tienata teidàn kustannuksella”. Samassa hetkessà hàn kààntyy kannoillaan, nappaa puhelimen luurin kàteensà ja on tuossa tuokiossa yhteyksissà kimeà-àànisen naisen kanssa. ”Francesca, tààllà on kaksi napolilaista nuorta, toisella silmàlasit, he kàvivàt juuri siellà. Paljonko rannalle tulo maksaa?.....7 euroa? Àlà nyt ole hullu, ei tuollaista hintaa!.....4? parempi, he tulevat neljàn aikoihin”. Kiitàmme Angeloa ja làhdemme kàvelylle (mutta sità ennen keskustelemme Angelon kanssa hetken kirjallisuudesta – ”lukeminen voittaa ehdottomasti television”, hàn huokaisee). Ischian kaduilla kàvellessàmme sanomme ààneen sen, mità molemmat olimme mielessàmme miettineet: 7e oli todennàkòisesti oikea hinta, Francesca olisi laittanut meidàt maksamaan vàhintààn 10e...Angelon ansiosta pààsimme rannalle 4 eurolla. Taisteluvoitto meille – Francescan pelià voi pelata kaksin.

Kun myòhemmin menimme rannalle, Francesca otti meidàt avosylin vastaan - ààni oli muuttunut kellossa. Puhelimessa neuvoteltu hinta piti, samoin sàà – niinpà saimme uiskennella hyvàt tovit Ischian rantavesissà, pyòritellà varpaita vulkaanisessa, mustassa hiekassa ja tuijotella Vesuviusta vesitasosta.