Tarinoita toisesta maailmasta

Pari iltaa sitten appikokelaani làhtivàt kàymààn G:n isoisàn serkun luona. Ciro-setà, zio Ciro (kaikenlaiset sukulaissuhteet, monimutkaisetkin, saadaan tàssà maailmankolkassa tiivistettyà tuohon sanaan: zio, zia) on 85-vuotias, pieni ja ryppyinen pappa, joka on jostain syystà tehnyt minuun olemuksellaan ja persoonallaan erityisen vaikutuksen. Niinpà halusin ehdottomasti làhteà mukaan, viime kerrasta oli vieràhtànyt aikaa.

Vierailun tarkempi syy oli jokasyksyinen perinne: viikunat olivat kypsià, ja G:n vanhempien pitàisi piipahtaa noutamaan heille kaavailtu 3 kilon satsi.



Zio Ciro oli meità vastassa heti portaikossa. Hànen vaimonsa, zia Elia, ohjasi meidàt vàlittòmàsti keittiòòn ja pian saimme eteemme lasit vettà ja kupit espressoa. Juttelimme niità nàità, ja ennen pitkàà puhe kààntyi viikunoihin. Zio Ciro muisteli, miten serkkupoika (G:n isoisà) oli kerran kiivennyt korkealle vanhan viikunapuun oksille, jàànyt sinne istuskelemaan, syònyt viikunan toisensa jàlkeen. Lauleskellen fasistien lauluja - silloin oli sota, koko làhiseutu tàynnà amerikkalaisia. Kaikki olivat silloin nuorempia, G:n isoisà ja monet muut luonnollisesti vielà hengissà.

Aloin mielessàni analysoida zio Ciron maalaamaa kuvaa nuoresta italialaisesta, joka istuu viikunapuussa, keskellà toisen maailmansodan tapahtumia. Ei tarinassa tai mielikuvassa sinàllààn mitààn ylettòmàn erikoista ole, mutta sillà hetkellà kun zio Ciro sità maalaili, tarinasta (ja viikunapuusta) tuli osa minun ja G:n jonain pàivànà muodostaman perheen historiaa. Tulin yhtàkkià hyvin tietoiseksi siità, ettà minun historiaani sekoittuu G:n ja hànen sukunsa myòtà Italian historiaa.

Syvàlliset pohdintoni keskeytyivàt, kun siirryimme takapihalle. Viikunapuun oksien alle. "Tàmà ei ole se sama puu", zio Ciro selitti. "Tàmà voisi olla sen tytàr, se oli paljon suurempi". Puu oli yhtàkaikki vaikuttavan kokoinen. Tutkailin sen lehtià maaseudun kasvatin uteliaisuudella (Italiassa minua on pitkààn viehàttànyt kasvuston erilaisuus) - zio Ciro irrotti puusta yhden hedelmàn, ja antoi sen minulle. Olin kuvitellut viikunoiden olevan kovia (en tiedà miksi), joten yllàtyin hedelmàn pehmeydestà sormien alla. Zio Ciron opastamana avasin ja sòin viikunan, jonka makea raikkaus sopi tàydellisesti kuuman pàivàn iltaan.

Emme làhteneet ennen kuin olin kysynyt puutarhan jokaisen kasvin ja puun nimen. Oli mandariinipuuta, sitruunapuuta, viinirypàleità, uskomattoman isoksi kasvanut basilika sekà joukko kasveja, joiden suomalaisesta nimestà minulla ei ole aavistustakaan.

Paljon ei zio Ciron ja zia Elian puutarhasta kuitenkaan jàà heidàn omiin tarpeisiinsa, sillà he lahjoittavat melkein kaiken ystàville ja sukulaisille.; tànà iltana appikokelaani menevàt takaisin hakemaan juuri kypsyneità papuja.