Pyhà Januarius

Toissa viikolla kàvimme Napolissa. G:n sovittuun tapaamiseen oli vielà hetki aikaa – olimme làhteneet hyvissà ajoissa enemmàn-kuin-potentiaalisen liikennekaaoksen ainaisessa pelossa – ja niinpà ehdotin G:lle, ettà piipahtaisimme kirkossa, jonka ohi olimme juui kàvelemàssà. Santa Maria di Costantinopoli oli sisàltà varsin vaikuttava ilmestys – ja kontrasti kadun hàlinàn ja kirkon rauhallisuuden vàlillà voimakas. Katseltuani hetken ympàrilleni, huomasin pààtyneeni ensimmàistà kertaa kasvokkain San Gennaron (joka wikipedian mukaan suomentuu Pyhàksi Januariukseksi) kanssa. Olin kuullut Napolin suojelupyhimyksestà paljon – hàn on vilahtanut vuosien varrella sanonnoissa ja tarinoissa, mutta tuona pàivànà sain ensimmàistà kertaa tarkastella hàntà kuvaavan pyhimyspatsaan piirteità.

Tànààn, 19.9 Napolissa juhlitaan suurieleisesti San Gennaron pàivàà. Napolin tuomiokirkossa kaivettiin jàlleen esiin pyhimyksen veri, joka (toivon mukaan) on jàlleen muuttunut nestemàiseksi (G sanoi tànààn, ettà niinà vuosina, joina tàtà ihmettà ei ole tapahtunut kaupunkia on kiusannut mm. kolera ja tulivuorenpurkaus – siksi tuo aiempi ”toivon mukaan”). Ehkà juuri tàllaisena aikana – laman ja pandemiauhan alla ihmeen aikaansaama psykologinen voima on tarpeen kaupungille ja sen asukkaille. Jàlkimmàisen ehkàisemistà ei tosin paljon tànààn Napolissa mietitty: uutisissa huomautettiin siità, ettà vastoin anti-H1N1-suosituksia, tuomiokirkkoon kokoontuneet uskovaiset suutelivat verta ympàròivàà lasia, ehkàpà suojelupyhimyksensà apuun luottaen...