Mennyttà elàmàà

Eilen yhden pitàmàni tunnin aiheena olivat matkat ja matkustaminen. Kirjan kuvia katsellessa ajatukseni livahtivat pois luokkahuoneesta, ja aloin miettimààn, miten paljon elàmàni onkaan muuttunut entisestà; viime vuodet olen elànyt matkalaukku asunnon nurkassa, aina kàyttòvalmiina, odottamassa. Miten usein olenkaan istunut junassa, tai asemalla odottamassa junaa, tai seisonut asemalaiturilla raskasta laukkua kannatellen odotellen jatkoyhteyttà (miten ahdistavaa se olikaan perjantai-iltapàivisin, oli sellainen tunne kuin olisin ollut yksi lammas lauman keskellà). Ennen oli kertakaikkisen normaalia nuokkua junassa, ostaa juustopatonki picnicistà, irtokarkkia matkaevààksi, muistaa juna-aikataulut ja hinnat ulkoa, katsella ohivilahtavia jàrvià, siirtyà murrealueelta toiselle. Tai ottaa Tikkurilasta bussi tai taksi lentokentàlle - joko asettua jollekin hyvàlle paikalle odottamaan G:tà, tai marssia suoraan check-in luukulle ja siità omalle làhtòportille. Aina oli joku lentolippu varattuna, jompaan kumpaan suuntaan - Varsova-aikoina johonkin suuntaan!

Eipà tuota aikaa varsinaisesti ikàvà ole - muistan nimittàin myòs miten monet hyvàstit olemme heittàneet asemilla ja lentokentillà, toisillemme, perheillemme, kaupungeille. Muistan erittàin hyvin, millaista oli istahtaa junaan ja katsella vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa, miettien onko G vielà Suomen kamaralla vaiko jo ilmassa (aivan kuin olisinkin voinut nàhdà hànen lentokoneensa junasta), nàhdà se tyhjà vieruspenkki, laittaa siihen laukku. Totutella uudelleen hiljaisuuteen vierellà.

Nyt elàmàssà on vàhemmàn matkustelua - en ole ollut junassa sitten joulukuun 23., lentokoneessa sitten loppiaisen. En ole sen koommin ylittànyt minkààn maakunnan saati valtion rajaa, en ole siirtynyt edes murrealueelta toiselle. Arki pyòrii yhden, kahden kaupungin vàlillà - tarvittaviin paikkoihin pààsen autolla. Tai kàvellen.

Ystàvànpàivàà

Eilen tòistà làhtiessàni silmààni pisti erààn koulun làhellà olevan herkkuliikkeen nàyteikkuna, joka oli koristeltu ystàvànpàivàn oheistuotteilla. Siinà oli pehmolelua, ti amo-tyynyà ja luonnollisesti suklaata.

Kiristin askelta, ja mietin haikeana, onko ystàvànpàivàà ilman suklaata? Viime vuonna G osti minulle ystàvànpàivànà rasian belgialaista suklaata. Jokainen konvehti oli toistaan suussasulavampi ja mielikuvituksellisempi. Kun suuhun puski shampanjan jàlkimaku ja sormet valitsivat banaanitàytteisen herkkupalan, olo oli varsin ylellinen.

Tànà vuonna ei siis suklaata (ks. edellinen viesti) - G kyllà sanoi, ettà hànellà on jo mielessà jokin toinen yllàtys, ja olen varma, ettà se tulee pàihittàmààn viime vuoden belgialaiset kahdesta syystà:

1) G siis muistaa ystàvànpàivàn jo puolitoista viikkoa ennen koko tapahtumaa, ei hullummin mieheltà.
2) G lahjoitti minulle ne belgialaiset viime vuonna Helsingissà Italiaan paluutaan edeltàvànà pàivànà - ystàvànpàivànà. Seuraavana pàivànà palasin Jyvàskylààn seuranani tyhjà junan vieruspenkki ja sòin suklaat kaukosuruuni.

Vai niin

Tànààn G oli varsin hempeàllà tuulella. Haki minulle kurkkupastilleja, vettà, oikeastaan mità tahansa pyynnòstà ja vàlillà pyytàmàttà, hieroi hartiat. Halasi ja kokeili kutsua minua uudella lempinimellà, jonkinlaisella piccolinan suomalaisella vastineella. "Pikkumainen", G sanoi hymyillen, sekoittaen samalla hiukseni. "Tuota, se itse asiassa tarkoittaa jotain", ja niin selitin G:lle pikkumaisen varsinaisen merkityksen. G:n ilme muuttui miettivàiseksi. Sitten hàn halasi uudelleen ja hihkaisi "Pikkumainen". Silmàt viiruina valemottasin hàntà - minàkò muka? ;)

Olemisen keveys

Eilen petailin sànkyà ja kuuntelin Samuli Putroa yrittàen samalla pààstà minut vallanneen oudon tuntemuksen juurille. Mieleni tuntui kirkkaalta, selkeàltà, tyyneltà.

Levollisen tyyneltà.

Levottoman tyyneltà.

Oudon tyyneltà.

Niin tyyneltà, etten oikein osannut olla.

Pysàhdyin kesken tyynyn oikomisen. Tajusin, mistà oli kyse: en odota mitààn. Mikà luonnoton tila sellaisella, joka on viimeiset vuodet elànyt sunnitelmissa! Vàliaikaiselàmàà kaupungissa, johon ei missààn vaiheessa halunnutkaan istuttaa juuriaan, kaukosuhteessa - kituuttaen lennosta lentoon, lomasta lomaan.

Nyt sitten yhtàkkià en laskekaan enàà pàivià, en valmistaudukaan elàmààn sitten-kun. Olen tàssà, nyt, làsnà. Tàmà on se pàivà, jota olen odottanut, ja jota varten olen tehnyt tòità, uhrauksia niin henkilòkohtaisesti, parisuhteellisesti kuin opiskelullisestikin.

Nyt voin viimein nauttia hetkestà, roikkua siinà. Odottaa iltaa, ehkà viikonloppua, korkeintaan joulua. Ellen sitten pian hairahdu suunnittelemaan elàmàà tàstà eteenpàin!

Taas

Aion ottaa Aleksis Kiven pàivàn vakavasti tànà vuonna - olen ajatellut juhlistaa toista tyòviikkoani.....lukemalla Mika Waltaria! Olen pààstànyt viime aikoina takaisin elàmààni viikonloppurutiinin, jota arvostan suuresti, ja jota olen viime vuodet kaivannut*). Rutiini koostuu rauhallisista, hiljaisista iltahetkistà olohuoneen nurkassa, vierellà lukulamppu ja sylissà avoin kirja. Kunhan ilmat tàstà viilenevàt, maalaamaani kuvaan voi lisàtà klassiset villasukat ja kupin kuumaa teetà. Kun kaikki pàivàn tyòt on tehty, kun ei tarvitse tehdà enàà mitààn muuta, kun ei tarvitse mennà minnekààn, kààntelen sivuja, ja annan katseeni lipua ylòs ja alas pitkin kirjan sivuja. Ja mieleni tàyttyessà sanoilla, henkiset akkuni latautuvat. Jaksan taas.


*) Viime vuosien iltarutiini niin arkisin kuin viikonloppuisin: G:n kanssa jutteleminen. Niin tarpeellista, vàlttàmàtòntà ja ihanaa kuin se olikin, ja niin mielellàni kuin sen teinkin, tarkoitti se myòs hetkià, tunteja, iltoja, jotka oli pakko viettàà tietokoneen ààressà, nàyttòà tapittaen, epàmukavissa asennoissa silmàt vàsyneinà. Kun lopettelimme, oli kello yleensà sen verran, ettà oli pakko livahtaa peittojen alle ja nukahtaa.

Olen niin iloinen, ettei meidàn tarvitse enàà elàà tuota elàmàà.

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)

2 viikkoa

On vielä mahdotonta arvella, miltä tuntuu nähdä toisen kävelevän lentokentän liukuovien raosta läpi, tietäen samalla, että Jälleennäkemisen tuuraajaksi ei tuttuun tapaan jonkin ajan kuluttua ilmestykään Lentokenttähyvästit.

Pian sen kuitenkin tiedän.

Kaukoilua edessä enää 2 viikkoa, 14 päivää! Kahdet maanantait, kahdet tiistai, kahdet keskiviikot, kahdet torstait ja kaksi viikonloppua. Ei sitä ehkä voi enää kaukoiluksi kutsua - kaksi säälittävää viikkoa, on sitä pidemmistäkin pätkistä selvitty.

Seuraavaan kertaan

Kotiuduin Varsovasta alkuviikosta. Hiukan haikein mielin, sillä G:n vaihto on käytännössä ohi! Milloin näen siis Varsovan seuraavan kerran? Milloin näkyviin pilkahtaa jälleen Pałac Kultury i Nauki (eli Kulttuurin ja tieteen palatsia), josta ehti lyhyessä ajassa tulla tuttu maamerkki? Sen silhuetti tuntui aina ilmestyvän näkyviin jostain - hiukan eri suunnasta vain riippuen siitä, missä olimme. Entä Plac Zbawicela - Pelastajan aukio - meidän kiintopisteemme, jonka kyljessä G asusteli? Sen kaunista kirkkoa, kahviloita sekä kaduille toukokuun myötä ilmestyneitä kukkakauppiaitakin tulee ikävä.

Samaan aikaan, kun Varsova painuu vähitellen muistoihimme, ei voi olla miettimättä sitä, että kun G seuraavan kerran tulee Suomeen, se on sitten siinä. Ei enää kaukana oloa, ei enää hyvästelyjä lentokentällä. Meistä tulee vihdoin normaaleja - seuraavalla kerralla.