perjantai 25. syyskuuta 2009

Fiilistelyà

Kuunneltiin (ja kuunnellaan) G:n kanssa Varsovalle omistettua laulua, fiilistellààn kuvilla, ja ikàvòidààn sen katukuvaa...


...itàà...


...modernia...


...vanhaa...


...G:n kotiaukiota...

Varsova kohteli meità hyvin <3


(kuvat eivàt ole omiani - klikkaamalla pààsee alkuperàiseen làhteeseen)

torstai 24. syyskuuta 2009

Mità tehdà maanjàristyksen sattuessa ja muuta hyòdyllistà

Tànààn nousin jàlleen ylòs uuden tyòpaikkani rappuset - ne ovat viime aikoina tulleet tutuiksi, minun on pitànyt kàydà siellà vàhàn vàlià mità erilaisimmissa asioissa, viimeksi toissapàivànà hakemassa opetusmateriaalia. Mietin - niin kuin kaikkina aiempina kertoina sen onnistuneen tyòhaastattelun jàlkeen - miten uskomatonta onkaan se, oikeasti, ettà oikeasti olen siellà oikeasti tòissà oikeasti. Oikeasti.

Tànààn oli tàrkeà pàivà - things are getting serious. Kokoustimme lukuvuoden alkamista koko opettajakunnan voimin. Tapasin monet kollegani ensimmàistà kertaa! Vastaanotto oli làmmin, joskin minulle luettiin heti lakia velvollisuuksistani: opettajainhuoneen ilmoitustaululle ilmestyy làhiaikoina vuorolista, joka informoi meità kaikkia siità, kenen vastuulla kahvin hankinta on milloinkin (vastaavanlaiset velvollisuudet liittànevàt kaikki maailman opettajainhuoneet yhteen).

Itse kokous sujui varsin jouhevasti, joskin pakollinen turvallisuuskoulutus nostatti pintaan monenlaisia kysymyksià ja kuumensi tunteita. Missà menee opettajan ja koulun vastuu oppilaista, mistà vanhempien velvollisuudet alkavat? Mità tehdà jos tulee maanjàristys? - siinà muutama esiintulleista, huomionarvoisista asioista.

Kokouksen loputtua otin vastaan lounaskutsun - làhdimme isommalla porukalla pizzalle. Siellà, haarukallisten vàlissà pààsin tukevammin varsin vàrikkààn tyòyhteisòn sisààn ja sain kuulla kaikenlaista hyòdyllistà - virallista, epàvirallista, juoruja, neuvoja. Yleistà ja henkilòkohtaista.

Làhdin kotiin hymyssà suin, kahvin maku suussa.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Mità mà teen?

Mità ihmettà mà oikein teen? Nàin viime yònà unta, jossa mulla oli sylissàni loputon pino àssà mix-karkkeja, aina kun luulin niiden loppuvan, niità lòytyikin jostain lisàà...Sòin niità jatkuvalla syòtòllà, kaksi kerrallaan, siten ettà toinen karkeista oli aina musta ja toinen hedelmàkarkki.

Kysymys kuulukin nyt: mistà niità saisi tàhàn hàtààn?
Pakko varmaan yrittàà vain karistaa unen muisto mielestà..

lauantai 19. syyskuuta 2009

Pyhà Januarius

Toissa viikolla kàvimme Napolissa. G:n sovittuun tapaamiseen oli vielà hetki aikaa – olimme làhteneet hyvissà ajoissa enemmàn-kuin-potentiaalisen liikennekaaoksen ainaisessa pelossa – ja niinpà ehdotin G:lle, ettà piipahtaisimme kirkossa, jonka ohi olimme juui kàvelemàssà. Santa Maria di Costantinopoli oli sisàltà varsin vaikuttava ilmestys – ja kontrasti kadun hàlinàn ja kirkon rauhallisuuden vàlillà voimakas. Katseltuani hetken ympàrilleni, huomasin pààtyneeni ensimmàistà kertaa kasvokkain San Gennaron (joka wikipedian mukaan suomentuu Pyhàksi Januariukseksi) kanssa. Olin kuullut Napolin suojelupyhimyksestà paljon – hàn on vilahtanut vuosien varrella sanonnoissa ja tarinoissa, mutta tuona pàivànà sain ensimmàistà kertaa tarkastella hàntà kuvaavan pyhimyspatsaan piirteità.

Tànààn, 19.9 Napolissa juhlitaan suurieleisesti San Gennaron pàivàà. Napolin tuomiokirkossa kaivettiin jàlleen esiin pyhimyksen veri, joka (toivon mukaan) on jàlleen muuttunut nestemàiseksi (G sanoi tànààn, ettà niinà vuosina, joina tàtà ihmettà ei ole tapahtunut kaupunkia on kiusannut mm. kolera ja tulivuorenpurkaus – siksi tuo aiempi ”toivon mukaan”). Ehkà juuri tàllaisena aikana – laman ja pandemiauhan alla ihmeen aikaansaama psykologinen voima on tarpeen kaupungille ja sen asukkaille. Jàlkimmàisen ehkàisemistà ei tosin paljon tànààn Napolissa mietitty: uutisissa huomautettiin siità, ettà vastoin anti-H1N1-suosituksia, tuomiokirkkoon kokoontuneet uskovaiset suutelivat verta ympàròivàà lasia, ehkàpà suojelupyhimyksensà apuun luottaen...

Peli, jota voi pelata kaksi

Ischia, 15.9.2009 hiukan ennen lounasaikaa

G ja minà laskeudumme uteliaina hotellin rantabaariin. Tavoitteenamme on saada tietàà, paljonko kahden aurinkotuolin ja yhden auringonvarjon vuokraaminen maksaa. Baaritiskin takaa lòydàmme lyhyenlànnàn ja ryppyisen naisen, joka tykittàà suustaan tavuja kimeàllà àànellààn nopeammin kuin konekivààri. ”Tulkaa vain, hinta on hyvà, hinta on hyvà”, hàn toistelee toistelemistaan. Kiitàmme ja làhdemme.

Menemme G:n kanssa takaisin huoneeseemme. G sanoo: ”en kyllà oikein tykkàà tàstà. Se ei sanonut minkàànlaista hintaa”. ”Eipà sanonutkaan”, myòntelen, ja jatkan: ”en missààn nimessà halua tulla huiputetuksi – se olisi sietàmàttòmàn àrsyttàvàà”. ”Ei tàssà ole rahasta kyse”, G puuskahtaa: ”vaan periaatteesta”.

Menemme hotellin aulaan, vastaanottotiskille uuden ”ystàvàmme”, seitsemànkymppisen Angelon luo. Onneksemme lòydàmme hànet tiskin takaa. En voi olla hymyilemàttà sillà mielessàni on vahvana muisto edellisestà pàivàstà, jolloin olimme kysyneet Angelolta tietà linnalle. Angelon kasvoille oli silloin kohonnut pieni hymynkare ja hàn aloitti pitkàn monologin, jonka aikana hàn kuvaili napolilaisen suhdetta omaan kaupunkiinsa. ”Hàn tuntee jokaisen pikkukadun ja pyhimyspatsaan sijainnin”, Angelo sanoi hetkeà ennen kuin hàn heittàytyi erààn Eduardo De Filippon nàytelmàn pyòrteisiin – hàn tulkitsi meille siità pitkàt pàtkàt. Me kuuntelimme, nyòkkàilimme osittain huvittuneisuudesta, osittain kunnioituksesta – ja osittain haikeina, sillà Angelon valitsema pàtkà oli syvàllisen surullisen liikuttava. Keskustelun lopuksi puhe kààntyi jostain syystà kaloihin ja Angelo suositteli meille eràstà ravintolaa –ruoka oli siellà herkullista, tiesimme ettà hàneen voisi luottaa.

Ja luotettavaa ihmistà me nyt tarvitsimme. G aloittaa keskustelun: ”Kàvimme rannalla, ja siellà oli eràs vanhempi rouvashenkilò, joka ei sanonut minulle, paljonko aurinkotuolit ja auringonvarjo maksavat”. Angelo huokaisee, ja sanoo: ”ei kai se vain halua tienata teidàn kustannuksella”. Samassa hetkessà hàn kààntyy kannoillaan, nappaa puhelimen luurin kàteensà ja on tuossa tuokiossa yhteyksissà kimeà-àànisen naisen kanssa. ”Francesca, tààllà on kaksi napolilaista nuorta, toisella silmàlasit, he kàvivàt juuri siellà. Paljonko rannalle tulo maksaa?.....7 euroa? Àlà nyt ole hullu, ei tuollaista hintaa!.....4? parempi, he tulevat neljàn aikoihin”. Kiitàmme Angeloa ja làhdemme kàvelylle (mutta sità ennen keskustelemme Angelon kanssa hetken kirjallisuudesta – ”lukeminen voittaa ehdottomasti television”, hàn huokaisee). Ischian kaduilla kàvellessàmme sanomme ààneen sen, mità molemmat olimme mielessàmme miettineet: 7e oli todennàkòisesti oikea hinta, Francesca olisi laittanut meidàt maksamaan vàhintààn 10e...Angelon ansiosta pààsimme rannalle 4 eurolla. Taisteluvoitto meille – Francescan pelià voi pelata kaksin.

Kun myòhemmin menimme rannalle, Francesca otti meidàt avosylin vastaan - ààni oli muuttunut kellossa. Puhelimessa neuvoteltu hinta piti, samoin sàà – niinpà saimme uiskennella hyvàt tovit Ischian rantavesissà, pyòritellà varpaita vulkaanisessa, mustassa hiekassa ja tuijotella Vesuviusta vesitasosta.

Kumpi tuli ensin - muna vai kana?

...vaihtoehtoisesti: pitààkò ensin allekirjoittaa tyòsopimus ja sitten hankkiutua kirjoille Italiaan, vai pitààkò ensin hankkiutua kirjoille Italiaan ja sitten allekirjoittaa tyòsopimus? Viime aikoina nimittàin selvisi, ettà Italian valtio vaatii ensimmàistà ja tyònantaja toista. Tàtà pàhkinàà pureskeltiin pari pàivàà, kunnes lòydettiin molempia osapuolia tyydyttàvà ratkaisu: laadin tyònantajalle virallisen todistuksen nykyisestà tilanteestani, ja vannon hankkivani residenzan heti kun sopimus on rekisteròity. Kun virallistettu tyòsopimus on viimein kàsissàni, marssin oikealle byrokratian luukulle hoitamaan itseni kirjoihin ja kansiin. Ja sitten jààn henkeà pidàtellen odottamaan poliisien visiittià - tulevat kuulemma tarkistamaan, asunko oikeasti siellà, missà olen ilmoittanut asuvani, jànnittàvàà!

Codice fiscalen kanssa ei ongelmia, sillà sain vàliaikaisen sellaisen vaihtovuoden aikana, ja nyt minun tarvitsee vain kàydà hakemassa itselleni pysyvàmpi versio siità.

Seuraava operaatio: pankkitilin avaaminen.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Opin

...lisàilemààn kuvia - jee!

Osa kuvista tulee olemaan omiani, osan poimin netistà. Jàlkimmàisessà tapauksessa kuvaa klikkaamalla pààsee katsomaan alkuperàistà linkkià - ja kunnian kuvasta saa se, joka sen ansaitsee:)

Getaway

Paikka, jonne suuntaamme G:n kanssa pariksi pàivàksi:


lauantai 12. syyskuuta 2009

Pòydàn alle

Eilen làhdettiin seitsemàn hengen voimin ulos tutustumaan tulevaan addiktioomme - tietovisaan nimeltà Dr. Why. Tàllà kertaa pelià sai pelata erààssà pubissa, vastustajina paikan muut pòydàt. Jokaiseen pòytààn jaettiin pieni kauko-ohjain, jossa oli 5 eri nappia, jotka tottelivat kirjaimia A, B, C, D ja E. Kun kaikki joukkueet olivat valinneet itselleen nimet ja tilanneet ruokaa, useille televisioruuduille ràvàhti yksi toisensa jàlkeen làhemmàs 100 monivalintakysymystà kaikista mahdollisista aihepiireistà (musiikki, tiede, historia, italian kieli, televisio, urheilu....). Ilmapiiri oli hyvàntuulinen ja sàhkòinen. Kun vastaamisen varattu 15 sekuntia pyòràhti kàyntiin desibelit narisuttivat pubin kattoa joukkueiden yrittàessà pààstà yksimielisyyteen oikeasta vastauksesta hàmàten samalla muita pòytià. Kun kello naksahti nollaan, koko tilaan laskeutui hetkeksi jànnittynyt hiljaisuus. Ja seuraavaksi joukkueet reagoivat oikeaan vastaukseen, joka ilmestyi ruutuun. Kuka sadatteli, kuka tuuletti.

Meidàn joukkueemme toimi varsin hyvin - emme ottaneet turhia riskejà miinuspisteiden pelossa, ja meillà oli sopivasti tietoa monenlaisista asioista. Minun keskittymistàni hàiritsi ainoastaan se, ettà tilaamani paninon tulo kesti, ja kello kàvi yhtàtoista, mutta kun tuo yksityiskohta saatiin korjattua, pystyin iloitsemaan kisailun hauskuudesta. Tàysin vatsoin.

Lopulta joukkueemme pààtyi sijalle 3/11, ja voitimme palkinnon! Pàrjàsimme nàin hyvin siità huolimatta, ettà vàitimme parmesaanijuuston olevan kotoisin Sveitsistà... (olimme varmoja, ettà kysymys oli kompa - Italia olisi ollut aivan liian ilmiselvà vastaus - noh, olimme ainoa jokkue joka vastasi vààrin.....valuimme kaikki penkeissàmme hiukan alemmas, toivoen pààsevàmme pòydàn alle piiloon). Harmi vain, ettà palkintoa - 10e lahjakorttia kampaajalle - oli hiukan hankala jakaa seitsemàn hengen kesken. Niinpà joukkueen tytòt, minà, Silvia ja Ilaria, arvoimme keskenàmme, kuka saisi hiuksiinsa kampauksen. Silvia voitti, mutta làhdimme siità huolimatta kotiin hyvàntuulisina kaikki.

Ja ken tietàà, ehkà torstaina menemme kokeilemaan onneamme uudelleen erààseen kauppakeskuseen. Uusi kisa, uudet palkinnot.......

Jotain uutta, jotain vanhaa

Mikàli viimeòistà untani on uskominen, tunnettu hààperinne on seuraavanlainen:

tarvitaan jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistà ja jotain italialaista.

Viime yònà minà ja G olimme siis astumassa alttarille. Odottelin G:tà kaikista maailman paikoista Seinàjoen Anttilan ala-aulassa. G:n oli italialaista perinnettà kunnioittaen tuotava minulle itsensà valitsema morsiuskimppu. Jànnittàvà hetki saapui viimein, ja G ilmestyi kauppakeskuksen oviaukkoon. Nàin jo kaukaa, ettà hàn oli valinnut yhden niistà erikoisista kimpuista, joita kannetaan kàsivarrella, ja jotka valuvat kohti maata pienen vesiputouksen tavoin. G tuli làhemmàs ja ojensi kimpun minulle, antaen minulle nàin tilaisuuden tarkastella sità làhemmin. Pààllisin puolin kaikki olikin kunnossa, mutta sitten sain kauhukseni todeta, ettà kimpusta roikkui kauniiden kukkien sijaan kirsikkatomaatteja pitkissà ketjuissa, sekà valkosipulinippuja! G:n selitys? "Nàin kimpussa on jotain italialaista!" Marssin vàlittòmàsti làhimpààn kukkakauppaan, ja pyysin floristia sitomaan minulle nopeasti pienen ja hienostuneen kimpun. Kimpun nàhtyààn floristi ryhtyi heti tuumasta toimeen.

G-parka - nàin hereillà ollessa kun asiaa pohtii - varmasti hàn oli yrittànyt parhaansa!

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Suotuisia tuulia

Ennen Italiaan muuttoa pyrin keskustelemaan mahdollisimman monien ihmisten kanssa asiasta. Ihmisten, joilla on tietoa, joilta voisi saada vinkkejà, tukea, apua. Neuvoja, viisaita sanoja. Yksi tàllainen ihminen toivotti seikkailulleni "suotuisia tuulia", sillà niità tarvittaisiin, ja jos sellaisia kohdalle osuisi niin mikààn ei olisi mahdotonta.

No, tàllà viikolla olen joutunut oikein kunnon puhurin, taifuunin keskelle!

Se perjantainen tyòhaastattelu erààssà paikallisessa kielikoulussa poiki vastoin kaikkia odotuksiani tyòtarjouksen, johon vastasin eilen myòntàvàsti! Eikà siinà kaikki - toiselle tyòtarjoukselle jouduin jo sanomaan ei, sillà minulle ehdotetut tehtàvàt osuivat juuri samoille illoille, jolloin uusi tyòni pitàà minut kiireisenà. Eikà tàssàkààn vielà kaikki - minulle tarjoutuu todennàkòisesti mahdollisuus osallistua vapaaehtoispohjalta (CV:n kartuttamismielessà) erààn toisen koulun toimintaan yhtenà iltana viikossa.

Vaikka ennen muuttoani kovasti toivoin ja yritin pysyà positiivisella mielellà, en ikinà, optimistisimpinakaan hetkinà olettanut lòytàvàni oman alani tòità 4 pàivàssà!

Olen samanaikaisesti sekaisin onnesta ja kankea kauhusta; on aika kasvaa aikuiseksi!

lauantai 5. syyskuuta 2009

Tarinoita toisesta maailmasta

Pari iltaa sitten appikokelaani làhtivàt kàymààn G:n isoisàn serkun luona. Ciro-setà, zio Ciro (kaikenlaiset sukulaissuhteet, monimutkaisetkin, saadaan tàssà maailmankolkassa tiivistettyà tuohon sanaan: zio, zia) on 85-vuotias, pieni ja ryppyinen pappa, joka on jostain syystà tehnyt minuun olemuksellaan ja persoonallaan erityisen vaikutuksen. Niinpà halusin ehdottomasti làhteà mukaan, viime kerrasta oli vieràhtànyt aikaa.

Vierailun tarkempi syy oli jokasyksyinen perinne: viikunat olivat kypsià, ja G:n vanhempien pitàisi piipahtaa noutamaan heille kaavailtu 3 kilon satsi.



Zio Ciro oli meità vastassa heti portaikossa. Hànen vaimonsa, zia Elia, ohjasi meidàt vàlittòmàsti keittiòòn ja pian saimme eteemme lasit vettà ja kupit espressoa. Juttelimme niità nàità, ja ennen pitkàà puhe kààntyi viikunoihin. Zio Ciro muisteli, miten serkkupoika (G:n isoisà) oli kerran kiivennyt korkealle vanhan viikunapuun oksille, jàànyt sinne istuskelemaan, syònyt viikunan toisensa jàlkeen. Lauleskellen fasistien lauluja - silloin oli sota, koko làhiseutu tàynnà amerikkalaisia. Kaikki olivat silloin nuorempia, G:n isoisà ja monet muut luonnollisesti vielà hengissà.

Aloin mielessàni analysoida zio Ciron maalaamaa kuvaa nuoresta italialaisesta, joka istuu viikunapuussa, keskellà toisen maailmansodan tapahtumia. Ei tarinassa tai mielikuvassa sinàllààn mitààn ylettòmàn erikoista ole, mutta sillà hetkellà kun zio Ciro sità maalaili, tarinasta (ja viikunapuusta) tuli osa minun ja G:n jonain pàivànà muodostaman perheen historiaa. Tulin yhtàkkià hyvin tietoiseksi siità, ettà minun historiaani sekoittuu G:n ja hànen sukunsa myòtà Italian historiaa.

Syvàlliset pohdintoni keskeytyivàt, kun siirryimme takapihalle. Viikunapuun oksien alle. "Tàmà ei ole se sama puu", zio Ciro selitti. "Tàmà voisi olla sen tytàr, se oli paljon suurempi". Puu oli yhtàkaikki vaikuttavan kokoinen. Tutkailin sen lehtià maaseudun kasvatin uteliaisuudella (Italiassa minua on pitkààn viehàttànyt kasvuston erilaisuus) - zio Ciro irrotti puusta yhden hedelmàn, ja antoi sen minulle. Olin kuvitellut viikunoiden olevan kovia (en tiedà miksi), joten yllàtyin hedelmàn pehmeydestà sormien alla. Zio Ciron opastamana avasin ja sòin viikunan, jonka makea raikkaus sopi tàydellisesti kuuman pàivàn iltaan.

Emme làhteneet ennen kuin olin kysynyt puutarhan jokaisen kasvin ja puun nimen. Oli mandariinipuuta, sitruunapuuta, viinirypàleità, uskomattoman isoksi kasvanut basilika sekà joukko kasveja, joiden suomalaisesta nimestà minulla ei ole aavistustakaan.

Paljon ei zio Ciron ja zia Elian puutarhasta kuitenkaan jàà heidàn omiin tarpeisiinsa, sillà he lahjoittavat melkein kaiken ystàville ja sukulaisille.; tànà iltana appikokelaani menevàt takaisin hakemaan juuri kypsyneità papuja.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Kokelas numero 1

Aloitin tànààn tyònhaku-urakkani. Se ei alkanut tàystyrmàyksellà, muttei toisaalta hirveàn lupaavissakaan merkeissà. En varsinaisesti ole sità mità he etsivàt mm. nuoruuteni ja kokemattomuuteni vuoksi, mutta. CV:ni he kuitenkin ottivat vastaan ja sanoivat periaatteessa toisinaan ehkà mahdollisesti tarvitsevansa ihmisià. Sovimme minulle tapaamisen johtajan kanssa perjantaille - silloin tutkitaan tarkeemmin meriittini, koulutustaustani sekà kielitaitoni. Jos làpàisen seulan - kuka tietàà?

Joka tapauksessa saan hiukan harjoitusta tulevia tyòhaastatteluita varten.

Perjantaita odotellessa suuntaan kohti muita vaihtoehtoja. Sekà huomenna ettà ylihuomenna.

Sadetta odotellessa

Odotan innolla syyskuun ensimmàisià sateita - jospa ne veisivàt ilman kuumuudesta suurimman teràn. Ja sitten olisi vain miellyttàvàn làmmin.... Kun istuskelin parvekkeella tànààn aamulla, sade vaikutti kuitenkin aika kaukaiselta mahdollisuudelta. Pienià valkoisia, viattoman oloisia pilvià oli ripoteltu sinne tànne. Yritin siirtàà niità katseellani làhemmàs toisiaan, onnistumatta.