keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Varpunen kevàtiltana
Eilen nostin ylòs luokkani pimennys-verho-systeemin, joka tuntuu olevan olennaisen tàrkeà italialaisille - monet (okei, ainakin 2 ihmistà) on kauhistelleet sità, ettà Suomessa on ikkunoissa vain tavalliset verhot/rullaverhot, ja vielà keskiyòn aurinko, miten siellà voi nukkua! Nyt eksyin jo lauseen alusta, aloitetaanpas uudestaan: Eilen nostin ylòs luokkani pimennys-verho-systeemin ihan vain siksi, ettà kello làheni puolta seitsemàà, ja ulkona oli vielà valoisaa! Ihanaa! Opettajanpòytàni takaa katseeni harhaili aina vàlillà ulos, ja huomasin ikkunan takana hyppivàn varpusen. En ole niità aiemmin tààllà nàhnytkààn, ehkà se oli lentànyt varta vasten Suomesta minua tervehtimààn?
torstai 25. maaliskuuta 2010
Hulluja
Koulu on sen verran làhellà, ettei minun ole tarvinnut tosissani alkaa ajaa autolla, ja olen siis aika hyvin vàlttynyt Italian vilkkaalta liikenteeltà. Viime aikoina olen kuitenkin ottanut itseàni niskasta, hàrkàà sarvista, olen vàhitellen alkanut uskaltautua autolla kunnon liikenteen keskelle, aamuruuhkaan. Varsin stressaava kokemus, koko ajan tàytyy olla valmiina kanssa-autoilijoiden(kutsukaamme heità hulluiksi) tempauksiin, eilen esimerkiksi eràs auto ohitti minut (luonnollisesti ilman sen kummempia vilkkuja) risteysalueella, vain hetkeà aiemmin skootteri oli ampaissut oikealta puolelta ohitseni minun ja erààn pakettiauton vàliin. Kun ryhmityin yksisuuntaisen kadun vasemmalle laidalle, oli koko ajan tarkkailtava oikeaa kaistaa - sinne ryhmittyneet kun eivàt vàlttàmàttà kààntyneet oikealle, vaan kàyttivàt sità matkaansa nopeuttamaan, se kun sattui vetàmààn paremmin. Huomasin myòs olevani liian kohtelias, odotin vuoroani risteyksissà, vuoroa, joka ei olisi koskaan tullut ellen olisi alkanut vàhitellen ujuttautua tien tukoksi.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
20 minuuttia
Puhuin tànààn erààn opiskelijan kanssa limoncellon valmistamisesta, ja hàn sanoi, ettà parhaimman tuloksen saa, kun sitruunojen poimimisesta niiden varsinaiseen kàyttòònottoon kuluu korkeintaan 20 minuuttia. Yritin sitten kuvitella mielessàni, miltà tàllainen limoncellon valmistaminen nàyttàà - kannattaako sitruunapuu istuttaa keittiòn ikkunan alle, vaiko viedà jonkinlainen kenttàkeittiò sitruunapuun juurelle. Mihinkààn erityiseen tulokseen pààsemàttà liitin tàmàn tiedonmurusen pàànsisàiseen kansiooni nimeltà "Tietoja uudesta elinympàristòstàni", ei sità koskaan tiedà, milloin sità voi tarvita.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Enne
Viime viikolla nàin kahtena peràkkàisenà yònà unta kissanpennuista. Ne olivat pienià ja suloisia, yritin suojella niità, mutta ne katosivat milloin sohvan vàliin, milloin pahvilaatikkojen sekaan. Heràsin jàlkimmàisenà aamuna, sunnuntaina, mietteliàànà. Kaksi peràkkàistà yòtà - mitàhàn se merkitsee? Jotenkin aavistelin, ettà unikirjojen mukaan kissoista uneksiminen ei tiedà mitààn hyvàà. Pààtin tarkistaa. Nopean surffailun pààtteeksi lòysin erààn nettisivun, joka sisàlsi erikoismaininnan pesueen nàkemisestà unessa - minun tapaukseni. Tàmàn sivun mukaan pesueesta uneksiminen tietàà jonkinlaisen "social conflictin" làhenemisestà.
Ei minun tarvinnut kauaa murehtia joutumistani keskelle sosiaalista konfliktia - hiukan ennen lounasaikaa huomasimme parvekkeelta, miten alakerran insinòòrin (tààllà rakastetaan titteleità) kissa meni pyydystàmààn kultakaloja alakerran rouvan (ks. edelliset sulut) puutarhan lammesta, mistà alakerran rouva ei luonnollisestikaan ollut mielissààn! Kissa, kalaparka, naapurisovun musta hetki - sunnuntain jàlkeen en ole tuota kissanpentu-unta enàà nàhnyt!
Ei minun tarvinnut kauaa murehtia joutumistani keskelle sosiaalista konfliktia - hiukan ennen lounasaikaa huomasimme parvekkeelta, miten alakerran insinòòrin (tààllà rakastetaan titteleità) kissa meni pyydystàmààn kultakaloja alakerran rouvan (ks. edelliset sulut) puutarhan lammesta, mistà alakerran rouva ei luonnollisestikaan ollut mielissààn! Kissa, kalaparka, naapurisovun musta hetki - sunnuntain jàlkeen en ole tuota kissanpentu-unta enàà nàhnyt!
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Mennyttà elàmàà
Eilen yhden pitàmàni tunnin aiheena olivat matkat ja matkustaminen. Kirjan kuvia katsellessa ajatukseni livahtivat pois luokkahuoneesta, ja aloin miettimààn, miten paljon elàmàni onkaan muuttunut entisestà; viime vuodet olen elànyt matkalaukku asunnon nurkassa, aina kàyttòvalmiina, odottamassa. Miten usein olenkaan istunut junassa, tai asemalla odottamassa junaa, tai seisonut asemalaiturilla raskasta laukkua kannatellen odotellen jatkoyhteyttà (miten ahdistavaa se olikaan perjantai-iltapàivisin, oli sellainen tunne kuin olisin ollut yksi lammas lauman keskellà). Ennen oli kertakaikkisen normaalia nuokkua junassa, ostaa juustopatonki picnicistà, irtokarkkia matkaevààksi, muistaa juna-aikataulut ja hinnat ulkoa, katsella ohivilahtavia jàrvià, siirtyà murrealueelta toiselle. Tai ottaa Tikkurilasta bussi tai taksi lentokentàlle - joko asettua jollekin hyvàlle paikalle odottamaan G:tà, tai marssia suoraan check-in luukulle ja siità omalle làhtòportille. Aina oli joku lentolippu varattuna, jompaan kumpaan suuntaan - Varsova-aikoina johonkin suuntaan!
Eipà tuota aikaa varsinaisesti ikàvà ole - muistan nimittàin myòs miten monet hyvàstit olemme heittàneet asemilla ja lentokentillà, toisillemme, perheillemme, kaupungeille. Muistan erittàin hyvin, millaista oli istahtaa junaan ja katsella vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa, miettien onko G vielà Suomen kamaralla vaiko jo ilmassa (aivan kuin olisinkin voinut nàhdà hànen lentokoneensa junasta), nàhdà se tyhjà vieruspenkki, laittaa siihen laukku. Totutella uudelleen hiljaisuuteen vierellà.
Nyt elàmàssà on vàhemmàn matkustelua - en ole ollut junassa sitten joulukuun 23., lentokoneessa sitten loppiaisen. En ole sen koommin ylittànyt minkààn maakunnan saati valtion rajaa, en ole siirtynyt edes murrealueelta toiselle. Arki pyòrii yhden, kahden kaupungin vàlillà - tarvittaviin paikkoihin pààsen autolla. Tai kàvellen.
Eipà tuota aikaa varsinaisesti ikàvà ole - muistan nimittàin myòs miten monet hyvàstit olemme heittàneet asemilla ja lentokentillà, toisillemme, perheillemme, kaupungeille. Muistan erittàin hyvin, millaista oli istahtaa junaan ja katsella vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa, miettien onko G vielà Suomen kamaralla vaiko jo ilmassa (aivan kuin olisinkin voinut nàhdà hànen lentokoneensa junasta), nàhdà se tyhjà vieruspenkki, laittaa siihen laukku. Totutella uudelleen hiljaisuuteen vierellà.
Nyt elàmàssà on vàhemmàn matkustelua - en ole ollut junassa sitten joulukuun 23., lentokoneessa sitten loppiaisen. En ole sen koommin ylittànyt minkààn maakunnan saati valtion rajaa, en ole siirtynyt edes murrealueelta toiselle. Arki pyòrii yhden, kahden kaupungin vàlillà - tarvittaviin paikkoihin pààsen autolla. Tai kàvellen.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Tàten julistan teidàt....
...lààkàreiksi.
Nàmà juhlalliset sanat lausuttiin eilen G:n lisàksi kahdeksalle muulle lààkàrinalulle.
Eilinen pàivà oli sàànsà puolesta yksi rumimmista - harmaa, kolea ja sateinen, kylmàkin, mutta meidàn mielissàmme aurinko paistoi myòhàlle yòhòn. Tavoitteen saavuttaminen ja sen synnyttàmà riemu làmmittivàt muuten niin jààtyneità sormia, varpaita ja nenànpààtà.
Toisessa blogissa muutama kuva - juhlakalustakin:-)
Nàmà juhlalliset sanat lausuttiin eilen G:n lisàksi kahdeksalle muulle lààkàrinalulle.
Eilinen pàivà oli sàànsà puolesta yksi rumimmista - harmaa, kolea ja sateinen, kylmàkin, mutta meidàn mielissàmme aurinko paistoi myòhàlle yòhòn. Tavoitteen saavuttaminen ja sen synnyttàmà riemu làmmittivàt muuten niin jààtyneità sormia, varpaita ja nenànpààtà.
Toisessa blogissa muutama kuva - juhlakalustakin:-)
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Silmàt auki
Napolissa kannattaa pitàà silmàt auki - katukuvasta voi nimittàin bongata vaikka mità hauskaa.
Henkilòkohtainen suosikkini vangitsi huomioni pari viikkoa sitten. Joku oli asetellut tien viereen pòydàn ja tàyttànyt sen puhelimilla. Potentiaalisia ostajia oli houkuttelemassa seuraavanlainen kyltti:
"TOIMIVIA PUHELIMIA"
Henkilòkohtainen suosikkini vangitsi huomioni pari viikkoa sitten. Joku oli asetellut tien viereen pòydàn ja tàyttànyt sen puhelimilla. Potentiaalisia ostajia oli houkuttelemassa seuraavanlainen kyltti:
"TOIMIVIA PUHELIMIA"
Un mito
Tàssà rinnakkaispostaus Italian arkea-blogini kuviin....
Viime viikolla nàimme televisiossa erittàin mielenkiintoisen mainoksen – siinà Roberto Baggio mainosti elàmàstààn ja urastaan kertovaa 8 DVD:n dokumenttisarjaa, joka ilmestyy viikoittain La gazzetta dello sport-lehden mukana. Minà ja G pààtimme siltà istumalta, ettà meistà tulee tàmàn sarjan keràilijòità. Niin oli pààttànyt moni muukin – lehtimyyjàmme sanoi, ettà kyselyjà oli tullut huomattavasti tarjontaa enemmàn. Hàn lupasi laittaa joka kerta sivuun meidàn DVD:mme (jee!).
Roberto Baggio – yksi italialaisen jalkapallon làhihistorian ja G:n lapsuuden ja nuoruuden suurimmista nimistà, un mito. Hànelle Baggion merkitys on selvà – kansallinen legenda – mutta entàs minulle? Minulle Baggio symboloi monia asioita, ennen kaikkea Italiaa kokonaisuutena – 12 vuotta sitten (11.6.1998) hàn heràtti rangaistuspotkullaan minussa (paatuneessa jààkiekkofanissa) kiinnostuksen jalkapalloon, Italian maajoukkueeseen, ja sità kautta vàhàn kerrallaan italialaiseen musiikkiin, italian kieleen, arkkitehtuuriin, historiaan, kirjallisuuteen.... Itse asiassa pidàn hàntà osittaina vastuussa siità, ettà ikinà tutustuin G:hen ja pààdyin tànne. Hàn kàynnisti pitkàn prosessin, joka kulminoitui reilu 5 vuotta myòhemmin minun ja G:n ensimmàisiin viesteihin bittiavaruudessa – nàin nimittàin G:n nimimerkissà tilaisuuden harjoittaa ja kàyttàà italiaani, intohimoani, kieltà, jota olin vihdoin ja viimein, monen vuoden odottamisen ja toivomisen jàlkeen alkanut opiskella 5kk aiemmin.
Melkein 8 kk tuosta ensikontaktista, 16.5.2004, sunnuntai. Asiat olivat edenneet – olin ensimmàistà kertaa Italiassa, olin tullut tànne tapaamaan G:tà. Pàivà oli kaunis, niin kuin toukokuinen aurinkoinen pàivà vain voi olla, ja olimme viettàneet sen Sorrennon katukuvaa ja maisemia ihmetellen. Paluumatkalla autossa, radio hehkuttaa pàivàn suurinta tapahtumaa – Roberto Baggio oli juuri pelannut uransa viimeisen ottelun. Muistan, ettà minà ja G katsoimme toisiamme haikeasti hymyillen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi – sinà pàivànà, sen matkan aikana emme todellakaan keskittyneet Roberto Baggioon, vaan toisiimme, emmekà olleet haikeita, vaan erittàin onnellisia!
Eilen katsomamme dokumenttisarjan ensimmàinen osa alkoi juuri tuosta pàivàstà, toukokuun 16. Vuonna 2004. Suosionosoituksista, halauksista, haikeista ilmeistà San Sirolla Baggion poistuessa kentàltà – ja reaktioista pukukopeissa. Haikein ilmein mekin seurasimme dokumentin edistymistà, mieleen tuli monia jalkapallollisia muistoja – nyt, parisuhteemme ensihuuman jo laannuttua, totesimme yhteistuumin, ettà olisihan se ollut hienoa nàhdà se peli, mutta pystyimme kuitenkin kàsittàmààn silloisen pààtòksemme syyt!;-)
Jààmme innolla odottamaan seuraavan DVD:n ilmestymistà.
Viime viikolla nàimme televisiossa erittàin mielenkiintoisen mainoksen – siinà Roberto Baggio mainosti elàmàstààn ja urastaan kertovaa 8 DVD:n dokumenttisarjaa, joka ilmestyy viikoittain La gazzetta dello sport-lehden mukana. Minà ja G pààtimme siltà istumalta, ettà meistà tulee tàmàn sarjan keràilijòità. Niin oli pààttànyt moni muukin – lehtimyyjàmme sanoi, ettà kyselyjà oli tullut huomattavasti tarjontaa enemmàn. Hàn lupasi laittaa joka kerta sivuun meidàn DVD:mme (jee!).
Roberto Baggio – yksi italialaisen jalkapallon làhihistorian ja G:n lapsuuden ja nuoruuden suurimmista nimistà, un mito. Hànelle Baggion merkitys on selvà – kansallinen legenda – mutta entàs minulle? Minulle Baggio symboloi monia asioita, ennen kaikkea Italiaa kokonaisuutena – 12 vuotta sitten (11.6.1998) hàn heràtti rangaistuspotkullaan minussa (paatuneessa jààkiekkofanissa) kiinnostuksen jalkapalloon, Italian maajoukkueeseen, ja sità kautta vàhàn kerrallaan italialaiseen musiikkiin, italian kieleen, arkkitehtuuriin, historiaan, kirjallisuuteen.... Itse asiassa pidàn hàntà osittaina vastuussa siità, ettà ikinà tutustuin G:hen ja pààdyin tànne. Hàn kàynnisti pitkàn prosessin, joka kulminoitui reilu 5 vuotta myòhemmin minun ja G:n ensimmàisiin viesteihin bittiavaruudessa – nàin nimittàin G:n nimimerkissà tilaisuuden harjoittaa ja kàyttàà italiaani, intohimoani, kieltà, jota olin vihdoin ja viimein, monen vuoden odottamisen ja toivomisen jàlkeen alkanut opiskella 5kk aiemmin.
Melkein 8 kk tuosta ensikontaktista, 16.5.2004, sunnuntai. Asiat olivat edenneet – olin ensimmàistà kertaa Italiassa, olin tullut tànne tapaamaan G:tà. Pàivà oli kaunis, niin kuin toukokuinen aurinkoinen pàivà vain voi olla, ja olimme viettàneet sen Sorrennon katukuvaa ja maisemia ihmetellen. Paluumatkalla autossa, radio hehkuttaa pàivàn suurinta tapahtumaa – Roberto Baggio oli juuri pelannut uransa viimeisen ottelun. Muistan, ettà minà ja G katsoimme toisiamme haikeasti hymyillen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi – sinà pàivànà, sen matkan aikana emme todellakaan keskittyneet Roberto Baggioon, vaan toisiimme, emmekà olleet haikeita, vaan erittàin onnellisia!
Eilen katsomamme dokumenttisarjan ensimmàinen osa alkoi juuri tuosta pàivàstà, toukokuun 16. Vuonna 2004. Suosionosoituksista, halauksista, haikeista ilmeistà San Sirolla Baggion poistuessa kentàltà – ja reaktioista pukukopeissa. Haikein ilmein mekin seurasimme dokumentin edistymistà, mieleen tuli monia jalkapallollisia muistoja – nyt, parisuhteemme ensihuuman jo laannuttua, totesimme yhteistuumin, ettà olisihan se ollut hienoa nàhdà se peli, mutta pystyimme kuitenkin kàsittàmààn silloisen pààtòksemme syyt!;-)
Jààmme innolla odottamaan seuraavan DVD:n ilmestymistà.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Rinnalle
Olen avannut valokuvallisen blogin tukemaan tàtà sanallista blogiani. Tànne siis kirjoitan kuulumisia, tuonne toiseen pàivittelen niità kuvin!
http://italianarkea.blogspot.com/
http://italianarkea.blogspot.com/
torstai 4. maaliskuuta 2010
Sairasloman lukulistaa
Olen luonnollisesti viime aikoina lueskellut ahkerasti (mità muuta sità voi kipeànà tehdà?). Aloittelin sairasteluni lukemalla loppuun Vàinò Linnan Tààllà Pohjantàhden alla kakkosen. Se oli erittàin vahva lukukokemus - niin surullinen, koskettava, ajatuksia heràttàvà. Sivuja kàànnellessà olin piinaavan tietoinen siità, ettà kirjan tarina kàsitteli Suomen historian suurinta ja syvintà haavaa. En voinut olla miettimàttà, millaista ihmisten oli lukea sità 60-luvun alussa, jos vielà vuonna 2010 25-vuotias naisihminen reagoi siihen niinkin vahvasti tunnetasolla. Olen utelias kolmannen osan suhteen, mutten ole sità vielà aloittanut. Jatkan kahden ensimmàisen osan sulattelua, annan mieleni valmistautua Linnan kirjoittamaan loppunàytòkseen. Tààllà Pohjantàhden alla on kyllà tehnyt minuun aivan làhtemàttòmàn vaikutuksen, olen lumottu. Ja toisinaan ehkà liiaksikin sen otteessa. Kàvin nimittàin yhtenà pàivànà G:n kanssa seuraavan keskustelun:
Minà: "Ne kàvi ostamassa kihlasormukset Tampereelta, niin kuin mumma ja paappa aikanaan Vaasasta"
G: "?"
Minà: "No Akseli ja Elina!"
Ja sitten tajusin, etten ollut tainnut G:n kanssa puhuakaan Akselista ja Elinasta...
Sisàllissodasta harppasin pari vuosikymmentà eteenpàin. Luin Robert Edwardsin kirjoittaman kirjan White Death - Russia's war on Finland 1939-1940. Kirja oli erittàin kattava, poliittinen ja taktillinen (esimerkiksi Raatteen tien tapahtumien kuvaus oli ehkà liiankin riipaisevan yksityiskohtaista!). Talvisotaa edeltàvià, seuranneita ja niiden aikana kàytyjà neuvotteluja esimerkiksi kuvailtiin tarkasti, samoin "muun maailman" reaktioita, heidàn intressejààn ja avunantospekulointejaan/juonittelujaan. Tàrkeimmistà suomalaisista ja neuvostoliittolaisista poliitikoista sekà armeijajohdosta sai myòs lisàà mielenkiintoista tietoa. Kirja oli pakko lukea kynàn kanssa ja alleviivailla uskomattomimpia pàtkià ja kiinnostavimpia yksityiskohtia. Noina pàivinà G kuulikin usein peittojen alta hymàhdyksen, jota seurasi ensin suora lainaus kirjasta, ja sitten sen kipakkaa analysointia! Suosittelen historiafriikeille:-)
Sain sodasta tarpeekseni - vaihdoin kieltà ja tyylilajia. Lòysin anopin kirjahyllystà Simone de Beauvoirin kirjan Una donna spezzata (suomeksi Murtunut nainen), joka sisàlsi kolme novellia. Pidin kirjasta todella paljon, de Beauvoirin luomat naishahmot olivat tunteineen kaikkineen aidonoloisia - vàlillà heità sààli, vàlillà sympatiseerasi ja vàlillà teki mieli ravistella heità hartioista ja huutaa WAKE UP!. Joka tapauksessa heidàn pelkoihinsa ja huoliinsa oli helppo samaistua. Vàlillà hiukan liiankin helppo. G raukka, yhdenkin kerran hàn nosti katseen tietokoneen ruudusta ja nàki edessààn minut, tiukkaviivainen suu, kavenneet silmàt. "Maurice haluaa làhteà sen toisen naisen kanssa viikonloppumatkalle! Voitko kuvitella! Miehet, voi ettà, àlà sinà sitten edes kuvittele *jne.*"
Sunnuntaina - viimeisenà sairastelupàivànàni - nautin vàlipalaksi vielà Roman Schatzin From Finland with Love-kirjasen. Viihdyttàvàà, oli pakko vàlillà naurahtaa vàhàn ààneenkin, ja jotkut niistà jutuista allekirjoitan!
Tàllà hetkellà olen aikamoisessa suossa - olen nimittàin pààttànyt lukea làpi .... Kalevalan! Saas nàhdà, mità siità tulee, ensimmàiset 100 sivua on nyt taltutettu!
Minà: "Ne kàvi ostamassa kihlasormukset Tampereelta, niin kuin mumma ja paappa aikanaan Vaasasta"
G: "?"
Minà: "No Akseli ja Elina!"
Ja sitten tajusin, etten ollut tainnut G:n kanssa puhuakaan Akselista ja Elinasta...
Sisàllissodasta harppasin pari vuosikymmentà eteenpàin. Luin Robert Edwardsin kirjoittaman kirjan White Death - Russia's war on Finland 1939-1940. Kirja oli erittàin kattava, poliittinen ja taktillinen (esimerkiksi Raatteen tien tapahtumien kuvaus oli ehkà liiankin riipaisevan yksityiskohtaista!). Talvisotaa edeltàvià, seuranneita ja niiden aikana kàytyjà neuvotteluja esimerkiksi kuvailtiin tarkasti, samoin "muun maailman" reaktioita, heidàn intressejààn ja avunantospekulointejaan/juonittelujaan. Tàrkeimmistà suomalaisista ja neuvostoliittolaisista poliitikoista sekà armeijajohdosta sai myòs lisàà mielenkiintoista tietoa. Kirja oli pakko lukea kynàn kanssa ja alleviivailla uskomattomimpia pàtkià ja kiinnostavimpia yksityiskohtia. Noina pàivinà G kuulikin usein peittojen alta hymàhdyksen, jota seurasi ensin suora lainaus kirjasta, ja sitten sen kipakkaa analysointia! Suosittelen historiafriikeille:-)
Sain sodasta tarpeekseni - vaihdoin kieltà ja tyylilajia. Lòysin anopin kirjahyllystà Simone de Beauvoirin kirjan Una donna spezzata (suomeksi Murtunut nainen), joka sisàlsi kolme novellia. Pidin kirjasta todella paljon, de Beauvoirin luomat naishahmot olivat tunteineen kaikkineen aidonoloisia - vàlillà heità sààli, vàlillà sympatiseerasi ja vàlillà teki mieli ravistella heità hartioista ja huutaa WAKE UP!. Joka tapauksessa heidàn pelkoihinsa ja huoliinsa oli helppo samaistua. Vàlillà hiukan liiankin helppo. G raukka, yhdenkin kerran hàn nosti katseen tietokoneen ruudusta ja nàki edessààn minut, tiukkaviivainen suu, kavenneet silmàt. "Maurice haluaa làhteà sen toisen naisen kanssa viikonloppumatkalle! Voitko kuvitella! Miehet, voi ettà, àlà sinà sitten edes kuvittele *jne.*"
Sunnuntaina - viimeisenà sairastelupàivànàni - nautin vàlipalaksi vielà Roman Schatzin From Finland with Love-kirjasen. Viihdyttàvàà, oli pakko vàlillà naurahtaa vàhàn ààneenkin, ja jotkut niistà jutuista allekirjoitan!
Tàllà hetkellà olen aikamoisessa suossa - olen nimittàin pààttànyt lukea làpi .... Kalevalan! Saas nàhdà, mità siità tulee, ensimmàiset 100 sivua on nyt taltutettu!
Mità sulle kuuluu?
Tuo on tàllà hetkellà G:n lempi hoenta. Se saattaa yhtàkkia sanoa, ettà sen pitàà kertoa mulle "yksi vakava juttu", sitten se huokaisee, katsoo mua silmiin ja tykittàà sitten nopeasti suustaan nuo kolme sanaa "mità sulle kuuluu?" - jotain hauskaa siinà on, siinà miten se sen sanoo, jotain sellaista ettà itseàkin pistàà hymyilyttàmààn vàkisinkin.
Niin, mità tànne kuuluu? Kaikenlaista. Olin kipeà viime viikolla - taas. Olin kàytànnòssà ja periaatteessa sàngyssà reippaat viikon pàivàt. Neljàn seinàn sisàllà, mitààn tekemàttà. Jotain hyvààkin - sainpa seurattua olympialaiset (joka mulle tarkoittaa vain ja ainoastaan jààkiekkoa) nk. rauhassa (ei tarvinnut miettià tòità). Suomen pelit oli milloin aamuneljàltà, milloin kuudelta Italian aikaa. Lienee turhaa erikseen mainita, ettà eràs tietty peli vàhàn himmensi iloa. Olin koko sen pàivàn ihanan kutkuttavan odotuksen vallassa, oli kerrassaan mahtavaa tietàà, ettà illalla, parhaaseen televisionkatseluaikaan voi seurata huipputàrkeàà ja jànnittàvàà pelià....rakasta, armasta jààkiekkoani, josta tààllà eivàt ihmiset tiedà tuon taivaallista. No. G:n kanssa tuijotettiin suut auki USA:n ensimmàistà maalia, sitten G meni syòmààn. Kun se tuli takaisin television ààreen ei-kovin-kauaa-myòhemmin se vàhàn sàikàhti mun ilmettà eikà uskonut silmiààn kun ruudulla nàkyi selkeàt numerot 6-0 (taisin itkeà tihrustaa muutaman kyyneleenkin, oli niin hirveàà selittàà G:lle mità sen illallisen aikana oli tapahtunut).
Kun olympialaiset sitten loppuivat, menin jààkiekkohòyryissàni kàvàisemààn sm-liigan sivuilla ja tarkastelin tulevien aikojen otteluohjelmaa ja aivan jàrkytyin tajutessani ettà runkosarjahan LOPPUU PIAN - ja sitten alkaa play-offsit. Se on ollut minulle perinteisesti "kevààn merkeistà" se kaikkein varmin ja odotetuin. (Lauantain kiekkokierroksen aion kuunnella radiosta. Vàhàn jànnittàà miten TPS:ni kày!) Aloin sitten ajattelemaan, miten ulkona olenkaan vuoden kiertokulusta (kun play-offsitkin pààsivàt yllàttàmààn), ja olen varma, ettà se johtuu siità, ettà tààllà siità ei ole tietoakaan - puut ovat jatkuvasti vihreità, ei ole lunta, joka alkaisi sulaa, viime viikolla kuulin naapurin puutarhasta ruohonleikkurin àànen (ja viime viikolla oli vielà helmikuu!), ja kun kaksi viikkoa sitten tulin tòistà kotiin ulkona oli +15 astetta. Kehoni on tottunut lukemaan ympàristòààn, aistimaan sen muutokset ja virittàmààn sisàisen kellonsa sen mukaisesti - tààllà se ei sità osaa tehdà, vaan se saa huomata olevansa erikoisessa vàlitilassa, sen vanhassa ympàristòssà ei yksinkertaisesti ole verrattavissa olevaa vuodenaikaa.
Mità muuta? No Lostin 6. tuotantokautta tietysti. Se on mun ja G:n viikon keskivaiheen kohokohta - me katsotaan uusin jakso (tààllà ollaan pààsty jo viidenteen) keskittyneen, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, mennààn sen pààtyttyà keittòòn, keitetààn kupit teetà ja aloitetaan analysointi. Kysymyksià, teorioita, mahdollisia vastauksia. Ensin pulppuavaan tahtiin, lopulta harvakseltaan, joku ajatus voidaan heittàà ilmoille vielà hetkeà ennen nukahtamista. Lostin seuraaminen nàin intensiivisesti voi vaikuttaa pòhkòltà, hassulta, turhalta, mutta meille se edustaa sità, mikà oli monta vuotta meille saavuttamatonta: perusparisuhdearkea kaikkina hòpsòttelyineen ja yhteisine noh, sanotaan vaikka harrastuksineen!
Niin, mità tànne kuuluu? Kaikenlaista. Olin kipeà viime viikolla - taas. Olin kàytànnòssà ja periaatteessa sàngyssà reippaat viikon pàivàt. Neljàn seinàn sisàllà, mitààn tekemàttà. Jotain hyvààkin - sainpa seurattua olympialaiset (joka mulle tarkoittaa vain ja ainoastaan jààkiekkoa) nk. rauhassa (ei tarvinnut miettià tòità). Suomen pelit oli milloin aamuneljàltà, milloin kuudelta Italian aikaa. Lienee turhaa erikseen mainita, ettà eràs tietty peli vàhàn himmensi iloa. Olin koko sen pàivàn ihanan kutkuttavan odotuksen vallassa, oli kerrassaan mahtavaa tietàà, ettà illalla, parhaaseen televisionkatseluaikaan voi seurata huipputàrkeàà ja jànnittàvàà pelià....rakasta, armasta jààkiekkoani, josta tààllà eivàt ihmiset tiedà tuon taivaallista. No. G:n kanssa tuijotettiin suut auki USA:n ensimmàistà maalia, sitten G meni syòmààn. Kun se tuli takaisin television ààreen ei-kovin-kauaa-myòhemmin se vàhàn sàikàhti mun ilmettà eikà uskonut silmiààn kun ruudulla nàkyi selkeàt numerot 6-0 (taisin itkeà tihrustaa muutaman kyyneleenkin, oli niin hirveàà selittàà G:lle mità sen illallisen aikana oli tapahtunut).
Kun olympialaiset sitten loppuivat, menin jààkiekkohòyryissàni kàvàisemààn sm-liigan sivuilla ja tarkastelin tulevien aikojen otteluohjelmaa ja aivan jàrkytyin tajutessani ettà runkosarjahan LOPPUU PIAN - ja sitten alkaa play-offsit. Se on ollut minulle perinteisesti "kevààn merkeistà" se kaikkein varmin ja odotetuin. (Lauantain kiekkokierroksen aion kuunnella radiosta. Vàhàn jànnittàà miten TPS:ni kày!) Aloin sitten ajattelemaan, miten ulkona olenkaan vuoden kiertokulusta (kun play-offsitkin pààsivàt yllàttàmààn), ja olen varma, ettà se johtuu siità, ettà tààllà siità ei ole tietoakaan - puut ovat jatkuvasti vihreità, ei ole lunta, joka alkaisi sulaa, viime viikolla kuulin naapurin puutarhasta ruohonleikkurin àànen (ja viime viikolla oli vielà helmikuu!), ja kun kaksi viikkoa sitten tulin tòistà kotiin ulkona oli +15 astetta. Kehoni on tottunut lukemaan ympàristòààn, aistimaan sen muutokset ja virittàmààn sisàisen kellonsa sen mukaisesti - tààllà se ei sità osaa tehdà, vaan se saa huomata olevansa erikoisessa vàlitilassa, sen vanhassa ympàristòssà ei yksinkertaisesti ole verrattavissa olevaa vuodenaikaa.
Mità muuta? No Lostin 6. tuotantokautta tietysti. Se on mun ja G:n viikon keskivaiheen kohokohta - me katsotaan uusin jakso (tààllà ollaan pààsty jo viidenteen) keskittyneen, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, mennààn sen pààtyttyà keittòòn, keitetààn kupit teetà ja aloitetaan analysointi. Kysymyksià, teorioita, mahdollisia vastauksia. Ensin pulppuavaan tahtiin, lopulta harvakseltaan, joku ajatus voidaan heittàà ilmoille vielà hetkeà ennen nukahtamista. Lostin seuraaminen nàin intensiivisesti voi vaikuttaa pòhkòltà, hassulta, turhalta, mutta meille se edustaa sità, mikà oli monta vuotta meille saavuttamatonta: perusparisuhdearkea kaikkina hòpsòttelyineen ja yhteisine noh, sanotaan vaikka harrastuksineen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
