Un mito

Tàssà rinnakkaispostaus Italian arkea-blogini kuviin....

Viime viikolla nàimme televisiossa erittàin mielenkiintoisen mainoksen – siinà Roberto Baggio mainosti elàmàstààn ja urastaan kertovaa 8 DVD:n dokumenttisarjaa, joka ilmestyy viikoittain La gazzetta dello sport-lehden mukana. Minà ja G pààtimme siltà istumalta, ettà meistà tulee tàmàn sarjan keràilijòità. Niin oli pààttànyt moni muukin – lehtimyyjàmme sanoi, ettà kyselyjà oli tullut huomattavasti tarjontaa enemmàn. Hàn lupasi laittaa joka kerta sivuun meidàn DVD:mme (jee!).

Roberto Baggio – yksi italialaisen jalkapallon làhihistorian ja G:n lapsuuden ja nuoruuden suurimmista nimistà, un mito. Hànelle Baggion merkitys on selvà – kansallinen legenda – mutta entàs minulle? Minulle Baggio symboloi monia asioita, ennen kaikkea Italiaa kokonaisuutena – 12 vuotta sitten (11.6.1998) hàn heràtti rangaistuspotkullaan minussa (paatuneessa jààkiekkofanissa) kiinnostuksen jalkapalloon, Italian maajoukkueeseen, ja sità kautta vàhàn kerrallaan italialaiseen musiikkiin, italian kieleen, arkkitehtuuriin, historiaan, kirjallisuuteen.... Itse asiassa pidàn hàntà osittaina vastuussa siità, ettà ikinà tutustuin G:hen ja pààdyin tànne. Hàn kàynnisti pitkàn prosessin, joka kulminoitui reilu 5 vuotta myòhemmin minun ja G:n ensimmàisiin viesteihin bittiavaruudessa – nàin nimittàin G:n nimimerkissà tilaisuuden harjoittaa ja kàyttàà italiaani, intohimoani, kieltà, jota olin vihdoin ja viimein, monen vuoden odottamisen ja toivomisen jàlkeen alkanut opiskella 5kk aiemmin.

Melkein 8 kk tuosta ensikontaktista, 16.5.2004, sunnuntai. Asiat olivat edenneet – olin ensimmàistà kertaa Italiassa, olin tullut tànne tapaamaan G:tà. Pàivà oli kaunis, niin kuin toukokuinen aurinkoinen pàivà vain voi olla, ja olimme viettàneet sen Sorrennon katukuvaa ja maisemia ihmetellen. Paluumatkalla autossa, radio hehkuttaa pàivàn suurinta tapahtumaa – Roberto Baggio oli juuri pelannut uransa viimeisen ottelun. Muistan, ettà minà ja G katsoimme toisiamme haikeasti hymyillen. Se meni kuitenkin nopeasti ohi – sinà pàivànà, sen matkan aikana emme todellakaan keskittyneet Roberto Baggioon, vaan toisiimme, emmekà olleet haikeita, vaan erittàin onnellisia!

Eilen katsomamme dokumenttisarjan ensimmàinen osa alkoi juuri tuosta pàivàstà, toukokuun 16. Vuonna 2004. Suosionosoituksista, halauksista, haikeista ilmeistà San Sirolla Baggion poistuessa kentàltà – ja reaktioista pukukopeissa. Haikein ilmein mekin seurasimme dokumentin edistymistà, mieleen tuli monia jalkapallollisia muistoja – nyt, parisuhteemme ensihuuman jo laannuttua, totesimme yhteistuumin, ettà olisihan se ollut hienoa nàhdà se peli, mutta pystyimme kuitenkin kàsittàmààn silloisen pààtòksemme syyt!;-)

Jààmme innolla odottamaan seuraavan DVD:n ilmestymistà.