Torstaiaamuna kàytiin taas vaihteeksi Napolissa. Minà jàin tàllà kertaa odottelemaan G:tà yliopiston sisàpihalle, palmujen ja muiden vàhemmàn eksoottisten puiden varjoon. Istuskelin penkillà ja tuntisuunnittelin.
Vasta kun saavuimme moottoritien alkuun ja làhdimme takaisin kohti Casertaa, tajusin, ettà jokin jài puuttumaan Napoli-kokemuksesta. Tiirailin ikkunasta ulos, ympàrilleni. Haravoin katseellani kerrostalojen ja antennien merta, mittailin kaupungin yllà leijuvaa sumua.
Sitten tajusin, mistà oli kyse. Mikà oli puuttuva palanen. Sumupeitteen takana, piilossa katseilta oli Vesuvius. Vuori, joka vartioi kaupunkia jykevàllà olemuksellaan. Omistajan varmuudella. Toistaiseksi armeliaana, vaanien, valmiina aiheuttamaan paljon harmia.
Miten sen silhuetti voikaan olla samaan aikaan niin kiehtova ja karmiva? Tuttu ja uhkaava. Ja mikà hassuinta, miten sità voikaan olla ikàvà, kun sità ei nàe?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti