Lohikààrmeità

Puhuttiin taas G:n kanssa vàhàsen aikaa suomea. En enàà muista, miten puhe kààntyi lohikààrmeisiin, mutta niihin se kààntyi. G ei voinut yksinkertaisesti kàsittàà, mità tekemistà lohilla (siis kaloilla) on draghien eli lohikààrmeiden kanssa. Menin keittiòòn kaatamaan itselleni lasin vettà, G seurasi minua mietteliàànà ja kysyi sitten: "Onko mahdollista syòdà graavilohikààrmeità?"

New York, New York

Viime yònà nàin unta, ettà olin New Yorkissa. Ràmmin Central Parkissa (joka muistutti epàilyttàvàsti Lostin saarta), ja toistelin haltioituneena matkakumppaneilleni "Mà en voi uskoa, ettà mà oon tààllà, Sinkkuelàmàn, Frendien ja Law&Orderin kaupungissa". Sitten olinkin taas kadulla ja yritin ottaa kuvaa auringonvalosta, joka levittàytyi erààn pilvenpiirtàjàn seinàà vasten. Siità olisi tullut hyvà kuva blogiin, mutta en lopulta ehtinyt saada haluamani tasoista otosta, oli pakko hypàtà paluukoneeseen, osallistuin nimittàin pàivàmatkalle (!!!). Uni oli tapahtumiltaan varsin selkeà, ja hetken heràttyàni luulin oikeasti olleeni New Yorkissa.

Parin yòn takainen uneni oli hiukan vàhemmàn selkeà. Olin yhtàkkià noussut istumaan ja kààntynyt tyynyàni kohden hokien "Kaavio, kaavio!", muistankin hàmàràsti, ettà tyynyn alta nousi esiin jonkinlainen otus ja se tuli minua kohti. Sitten olin sanonut: "Mità mà hòpisen, 'kaaviohan' on suomea", ja palannut unten maille. Matematiikka-aiheinen painajainan?

Varpunen kevàtiltana

Eilen nostin ylòs luokkani pimennys-verho-systeemin, joka tuntuu olevan olennaisen tàrkeà italialaisille - monet (okei, ainakin 2 ihmistà) on kauhistelleet sità, ettà Suomessa on ikkunoissa vain tavalliset verhot/rullaverhot, ja vielà keskiyòn aurinko, miten siellà voi nukkua! Nyt eksyin jo lauseen alusta, aloitetaanpas uudestaan: Eilen nostin ylòs luokkani pimennys-verho-systeemin ihan vain siksi, ettà kello làheni puolta seitsemàà, ja ulkona oli vielà valoisaa! Ihanaa! Opettajanpòytàni takaa katseeni harhaili aina vàlillà ulos, ja huomasin ikkunan takana hyppivàn varpusen. En ole niità aiemmin tààllà nàhnytkààn, ehkà se oli lentànyt varta vasten Suomesta minua tervehtimààn?

Hulluja

Koulu on sen verran làhellà, ettei minun ole tarvinnut tosissani alkaa ajaa autolla, ja olen siis aika hyvin vàlttynyt Italian vilkkaalta liikenteeltà. Viime aikoina olen kuitenkin ottanut itseàni niskasta, hàrkàà sarvista, olen vàhitellen alkanut uskaltautua autolla kunnon liikenteen keskelle, aamuruuhkaan. Varsin stressaava kokemus, koko ajan tàytyy olla valmiina kanssa-autoilijoiden(kutsukaamme heità hulluiksi) tempauksiin, eilen esimerkiksi eràs auto ohitti minut (luonnollisesti ilman sen kummempia vilkkuja) risteysalueella, vain hetkeà aiemmin skootteri oli ampaissut oikealta puolelta ohitseni minun ja erààn pakettiauton vàliin. Kun ryhmityin yksisuuntaisen kadun vasemmalle laidalle, oli koko ajan tarkkailtava oikeaa kaistaa - sinne ryhmittyneet kun eivàt vàlttàmàttà kààntyneet oikealle, vaan kàyttivàt sità matkaansa nopeuttamaan, se kun sattui vetàmààn paremmin. Huomasin myòs olevani liian kohtelias, odotin vuoroani risteyksissà, vuoroa, joka ei olisi koskaan tullut ellen olisi alkanut vàhitellen ujuttautua tien tukoksi.

20 minuuttia

Puhuin tànààn erààn opiskelijan kanssa limoncellon valmistamisesta, ja hàn sanoi, ettà parhaimman tuloksen saa, kun sitruunojen poimimisesta niiden varsinaiseen kàyttòònottoon kuluu korkeintaan 20 minuuttia. Yritin sitten kuvitella mielessàni, miltà tàllainen limoncellon valmistaminen nàyttàà - kannattaako sitruunapuu istuttaa keittiòn ikkunan alle, vaiko viedà jonkinlainen kenttàkeittiò sitruunapuun juurelle. Mihinkààn erityiseen tulokseen pààsemàttà liitin tàmàn tiedonmurusen pàànsisàiseen kansiooni nimeltà "Tietoja uudesta elinympàristòstàni", ei sità koskaan tiedà, milloin sità voi tarvita.

Enne

Viime viikolla nàin kahtena peràkkàisenà yònà unta kissanpennuista. Ne olivat pienià ja suloisia, yritin suojella niità, mutta ne katosivat milloin sohvan vàliin, milloin pahvilaatikkojen sekaan. Heràsin jàlkimmàisenà aamuna, sunnuntaina, mietteliàànà. Kaksi peràkkàistà yòtà - mitàhàn se merkitsee? Jotenkin aavistelin, ettà unikirjojen mukaan kissoista uneksiminen ei tiedà mitààn hyvàà. Pààtin tarkistaa. Nopean surffailun pààtteeksi lòysin erààn nettisivun, joka sisàlsi erikoismaininnan pesueen nàkemisestà unessa - minun tapaukseni. Tàmàn sivun mukaan pesueesta uneksiminen tietàà jonkinlaisen "social conflictin" làhenemisestà.

Ei minun tarvinnut kauaa murehtia joutumistani keskelle sosiaalista konfliktia - hiukan ennen lounasaikaa huomasimme parvekkeelta, miten alakerran insinòòrin (tààllà rakastetaan titteleità) kissa meni pyydystàmààn kultakaloja alakerran rouvan (ks. edelliset sulut) puutarhan lammesta, mistà alakerran rouva ei luonnollisestikaan ollut mielissààn! Kissa, kalaparka, naapurisovun musta hetki - sunnuntain jàlkeen en ole tuota kissanpentu-unta enàà nàhnyt!

Mennyttà elàmàà

Eilen yhden pitàmàni tunnin aiheena olivat matkat ja matkustaminen. Kirjan kuvia katsellessa ajatukseni livahtivat pois luokkahuoneesta, ja aloin miettimààn, miten paljon elàmàni onkaan muuttunut entisestà; viime vuodet olen elànyt matkalaukku asunnon nurkassa, aina kàyttòvalmiina, odottamassa. Miten usein olenkaan istunut junassa, tai asemalla odottamassa junaa, tai seisonut asemalaiturilla raskasta laukkua kannatellen odotellen jatkoyhteyttà (miten ahdistavaa se olikaan perjantai-iltapàivisin, oli sellainen tunne kuin olisin ollut yksi lammas lauman keskellà). Ennen oli kertakaikkisen normaalia nuokkua junassa, ostaa juustopatonki picnicistà, irtokarkkia matkaevààksi, muistaa juna-aikataulut ja hinnat ulkoa, katsella ohivilahtavia jàrvià, siirtyà murrealueelta toiselle. Tai ottaa Tikkurilasta bussi tai taksi lentokentàlle - joko asettua jollekin hyvàlle paikalle odottamaan G:tà, tai marssia suoraan check-in luukulle ja siità omalle làhtòportille. Aina oli joku lentolippu varattuna, jompaan kumpaan suuntaan - Varsova-aikoina johonkin suuntaan!

Eipà tuota aikaa varsinaisesti ikàvà ole - muistan nimittàin myòs miten monet hyvàstit olemme heittàneet asemilla ja lentokentillà, toisillemme, perheillemme, kaupungeille. Muistan erittàin hyvin, millaista oli istahtaa junaan ja katsella vuoroin taivaalle, vuoroin kelloa, miettien onko G vielà Suomen kamaralla vaiko jo ilmassa (aivan kuin olisinkin voinut nàhdà hànen lentokoneensa junasta), nàhdà se tyhjà vieruspenkki, laittaa siihen laukku. Totutella uudelleen hiljaisuuteen vierellà.

Nyt elàmàssà on vàhemmàn matkustelua - en ole ollut junassa sitten joulukuun 23., lentokoneessa sitten loppiaisen. En ole sen koommin ylittànyt minkààn maakunnan saati valtion rajaa, en ole siirtynyt edes murrealueelta toiselle. Arki pyòrii yhden, kahden kaupungin vàlillà - tarvittaviin paikkoihin pààsen autolla. Tai kàvellen.