Valmisteluja

Lähtöön on nyt sitten alle viikko. En ole varma, onko kaikki hallinnassa vai vallitseeko kaaos. Sen tiedän, että 1.9 puhelinnumeroni lakkaa toimimasta. Tämän asian sain viimein hoidettua eilen! Tiedän myös, että tyhjien matkalaukkujen ympärillä on symmetrisissä ja sotkuisissa kasoissa ja pinoissa paljon enemmän tavaraa kuin mitä niihin tulee mahtumaan. G hiukan protestoi 13 (tämänhetkinen luku) kirjan rykelmää:-D Tiedän, ne painavat paljon, mutta ilmankaan en pärjää. Tarvitsen tietyt kirjat käden ulottuville mielenrauhan ja sisäisen harmonian takaamiseksi. Ja joitain niistä tarvitsen oikeasti - tilaa on siis varattava suomi-englanti-, suomi-italia-suomi-, englanti-englanti- ja italian synonyymisanakirjoille, sekä englannin ja italian kielioppikirjoille, ja ihanalle pienelle keltaiselle viholle, joka sisältää kaikkien italian tärkeimpien epäsäännöllisten verbien taivutukset. Kaikissa aikamuodoissa. Tämä kirjojen joukko on ehdottoman tärkeä vaivalla hankkimani ammattitaidon ylläpitämiselle (ja kehittämiselle) - ne ovat työkalujani, ja seuraavat minua minne tahansa menen. Italiaankin:-)

Muistoja indeed

Sen sijaan, että olisin tänään tehnyt sitä, mitä heräsin tekemään, hairahduin lueskelemaan vanhaa, sitä ensimmäistä, blogiani. Silmiin osui seuraava kirjoitus kuvineen vuoden 2007 lokakuulta:

Muistoja L'Aquilasta

Ylitse pyyhki jo se tutuksi tullut surullisuuden tunne, jonka olen viime kuukausina oppinut yhdistämään L'Aquilaan, kaupunkiin, johon halusin jonain päivänä palata. Se L'Aquila, joka vanhan kirjoitukseni kuvissa näyttäytyy, on nyt saavuttamaton - muuttunut, vahingoittunut. Esimerkiksi viimeisessä kuvassa esiintyvä yliopistoni on sortunut maan tasalle*). Olen monesti pyöritellyt mielessäni vahvaa muistikuvaa, jonka liitän juuri tuon rakennuksen käytäville. Minulla oli tapaaminen jonkun professorin kanssa, ja sitä odotellessani lueskelin seinällä roikkuvaa info-kylttiä. "Mitä tehdä maanjäristyksen sattuessa" En ollut vastaavanlaista kylttiä koskaan nähnyt, enkä siis oikeasti tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi kannattanut tehdä. Niinpä perehdyin kuvitettuun opasteeseen tarkemmin. Kuka olisi silloin arvannut....


*) Käsitykseni mukaan siis - L'Aquilan vanha kaupunki kun on edelleen kaaosmaisessa tilassa ja lukuisat jälkijäristykset ovat pahentaneet asioita ennestään, ja maanjäristyksen aikaansaaman tuhon laajuudesta ei vieläkään ole mahdollista sanoa mitään tarkkaa (ainakaan sellaisten ihmisten, jotka yrittävät pysyä kärryillä internetin välityksellä)

Itsenäistymistä

G:stä on tullut selvästi alkuaikoja itsenäisempi suomalaisessa kulttuurissa navigoija. Suurin syy tähän on luonnollisesti kielitaito, joka on huomaamatta, matka matkalta, kehittynyt. Kun vajaa kaksi viikkoa sitten juhlistimme valmistumistani isommalla porukalla, sain huomata, ettei G tarvinnutkaan minua enää joka tilanteeseen kääntämään. Vielä 2 vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa, G pysytteli kielen vuoksi metrin säteellä minusta. Nyt, sanavaraston selvästi kartuttua, hän kierteli siellä täällä ilman minua - eli osittain omaa elämäänsä - ja puhui lopulta ihmisten kanssa varmaankin enemmän kuin minä!

G:n parantunut kielitaito ei kuitenkaan estä hauskoja - kerrassaan hysteerisen huvittavia - tilanteita syntymästä. Eräänä alkuelokuun päivänä saimme todistaa äitini kanssa erästä mieleenpainuvaa hetkeä:

äiti imuroi olohuoneessa, jota G on ylittämässä aikeenaan palata tenttikirjansa pariin. äiti alkaa leikillään esittää kauhistunutta ja huudahtaa "imuri seuraa mua! imuri seuraa mua!" hetkeä myöhemmin G on jo ehtinyt viereiseen huoneeseen (jossa minä olen) ja kysyy silmät pyöreinä, semi-järkyttyneellä äänellä "che cos'è imuri??? che cos'è imuri???" (suomeksi: mikä on imuri?) G:n ilme oli näkemisen arvoinen, kun kerroin hänelle vastauksen.

Äiti ja minä aloimme välittömästi kertoa tätä tarinaa kaikille, joiden kanssa satuimme juttelemaan:-D G ei ole siitä moksiskaan, mutta haluaa aina jatkaa juttua esittämällä periaatteensa: ensin mennään tilanteesta pois, ja sitten vasta selvitetään, mistä oli kysymys. Olisihan se ollut hirveää, jos imuri olisikin tarkoittanut jotain uhkaavaa, vaarallista hiirensukuista eläintä!

Kuukauden hulina

Aika on - tällä kertaa armollisesti - kiirehtinyt viime kerrasta. Kaukosuhteemme on siis nyt siirretty ja suljettu historiaan. Lähihistoriaan, mutta historiaan kuitenkin.

Viime viestissä pohdin, millaista G:n hakeminen lentokentältä tulisi olemaan. No ei aivan sellaista kuin odotin...! Kun saavuin kentälle - hyvissä ajoin - sain heti huomata G:n lennon saapuvan 45 minuuttia myöhässä. Tuijotin arvioitua saapumisaikaa harmistuneena, vielä nyt lisäodottelua! Vaikka seuraavien kahden tunnin aikana (sanoinhan, että hyvissä ajoin) kävin silloin tällöin vilkaisemassa ruutua, numerot pysyivät itsepintaisesti samoina. Niinpä katselin ohikulkevia ihmisiä, selailin kirjaani oikeastaan näkemättä sen sivuja, katselin lisää ohikulkevia ihmisiä, tuijotin kengänkärkiäni, lottosin, palasin alkuperäiselle paikalleni, tuijotin kelloa, kävin jälleen tarkistamassa Ruudun...johon lopulta ilmestyi tieto siitä, että G:n lento laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu, laskeutuu ja lopulta taikasana "laskeutunut".

Siirryin tyytyväisenä lähemmäs tuloaulan porttia. Liukuovet aukesivat tiuhaan tahtiin, vähän verkkaisemmin, ja vaikka tiesin, että G ei tule vielä hetkeen kävelemään niistä läpi, ajatuksella oli kuitenkin kiva leikkiä. Aikaa kului, ihmiset ympärilläni vähenivät - hakijat löysivät kerta toisensa jälkeen sen tai ne, joita he olivat tulleet hakemaan. Aloin turhautua, ärtyä. Mikä kestää? Miksi juuri tällä kertaa? Pitääkö meidän odottelua oikein viimeiseen asti venyttää? Kupliva jännitys antoi tilaa huonotuulisuudelle.

Muutos vallitsevaan tilanteeseen - ovien takaa alkaa ilmestyä ihmisiä, jotka kantavat "Aeroporti di Roma"-ostoskasseja. Ja silti G:n tulo kestää. Aeroporti di Roma-kassien virta jopa hyytyy hetkeksi; G:n laukut taitavat tulla ulos viimeisinä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, että meidän on lähdettävä kentältä lähes välittömästi junalle, emmekä voi toteuttaa suunnitelmia lounaasta intialaisen ruuan muodossa (pettymys G:lle, jonka kotikaupungissa voi yleensä valita tasan italialaisen, italialaisen ja italialaisen ruuan väliltä).

Lopulta, reippaasti odotettua myöhemmin tuttu takki ilmestyy näkökenttääni. Se hetki oli nyt käsillä - kiedottuna odottelun stressiin ja ärtymykseen, mutta käsillä kuitenkin. G:n ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, se on vahvassa kontrastissa muihin lentokentän ilmeisiin. Huulet tiukka viiva, silmät pyörähtävät kohti kattoa. Minua alkaa naurattaa, sillä tiedän tasan tarkkaan, mistä on kyse. G tulee eteeni, antaa vastahakoisen suukon ja sanoo: "Meni vähän myöhään" Myöntelen. G jatkaa: "Mulla on kuitenkin kauhea nälkä" Luonnollisesti, vähempää en odottanutkaan. Ja mutisee lopulta: "Sä sanoit, että täältä saa jotain pizzaa".

Näillä sanoilla yhteiselomme alkoi. Keräsimme laukut ja veimme ne lähimpään ruokapaikkaan. Muutaman suupalan jälkeen maailma näytti G:nkin silmissä taas mukavalta:-)

2 viikkoa

On vielä mahdotonta arvella, miltä tuntuu nähdä toisen kävelevän lentokentän liukuovien raosta läpi, tietäen samalla, että Jälleennäkemisen tuuraajaksi ei tuttuun tapaan jonkin ajan kuluttua ilmestykään Lentokenttähyvästit.

Pian sen kuitenkin tiedän.

Kaukoilua edessä enää 2 viikkoa, 14 päivää! Kahdet maanantait, kahdet tiistai, kahdet keskiviikot, kahdet torstait ja kaksi viikonloppua. Ei sitä ehkä voi enää kaukoiluksi kutsua - kaksi säälittävää viikkoa, on sitä pidemmistäkin pätkistä selvitty.

Vielä kerran

Maanantaina hain postin. Toiveeni heilahtelivat laidasta toiseen joka askeleella. Ole siellä, älä ole siellä, ole siellä, älä ole siellä. Ja olihan se siellä. Muutaman päivän tauon - ihanan, rentouttavan, hermoja hellivän - jälkeen gradu päätti palata elämääni. Se oli tehnyt pienen retken Jyväskylään ohjaajani luo ja hakeutui sitten takaisin seuraani sivuillaan viimeiset kommentit ja korjausehdotukset ennen kansittamista. Vielä kerran se pitäisi käydä läpi. Pidin 100+ sivuista nippua käsissäni, ja mietin, jaksanko enää lukea siitä yhtään ainutta lukua tai edes alaluvun alalukua läpi. Jaksanko enää tehdä tekstiin yhtään muutosta, vaihtaa jonkin pilkun paikkaa saati lisätä siihen lauseita.

Jostain onnistuin haalimaan viimeisiä energian rippeitä. Tiistai-iltana odotin jo oikeastaan innolla keskiviikkoaamua, jolloin voisin herätä aikaisin ja käydä gradun kimppuun. Kun pääsin vauhtiin, kävin 50 sivua läpi tehden tarvittavia muutoksia, suuria ja pieniä.

Ehkä korvaan kuiski ajatus siitä, että loppurutistuksen jälkeen... Niin, sitten sitä ei enää tarvitse koskaan työstää, lukea, katsoa, ajatella. Siitä ei tarvitse koskaan enää puhua, sen nimeä lausua ääneen. Sitten ei tarvitse enää koskaan avata gradutiedostoa, tuota liian tutuksi tullutta 553 kilotavun hirvitystä. Sen saa siirtää tietokoneen roskakoriin, jonka voi sitten tyhjentää niin, että siitä kuuluu se pieni hauskankuuloinen ääni. Aivan kuin roskakori söisi gradun, nielaisisi sen jonnekin syvyyksiinsä eikä koskaan enää päästäisi sitä minua kiusaamaan. Sitten voin kantaa kaikki monisteet, muistilapot, aineistoni, ne tuhannet versiot, joita olen eri osioista kirjoittanut ja muistiinpanot ulos ja sytyttää keskiheinäkuun, tai alkuelokuun tai loppuelokuun (riippuen milloin jaksan puuhaan ryhtyä) kokon. Katsella, miten tuli sulattaa A4-liuskan A4-liuskan jälkeen, miten Times New Romanilla kirjoiteut rivit muuttuvat ensin vaikeasti luettaviksi, ja lopulta mustiksi. Kenties tuulen puuska nostattaa jonkun aivoriiheilyyn käyttämäni ruutuvihonsivun ylös ilmaan, jossa se leijuu hetken vielä valoisaa kesäiltaista taivasta vasten. Toisaalta, papereiden laittaminen silppurin läpi voisi myös olla tyydyttävä kokemus. Osan tuhottavasta aineistosta voisi myös säästää lentomatkalle - voisi olla aika hienoa pudottaa ne lentokoneen ikkunasta (tiedän, tiedän, mahdotonta, mutta antakaa toisen haaveilla), ripotella ne Alppien ylle, nähdä niiden putoavan alemmas, alemmas, alemmas.

Vielä tuossa pisteessä ei kuitenkaan olla. Vielä muutama pieni juttu on työstettävä - mutta niistä ei ole vastusta kuin enää korkeintaan huomiselle. Kamppailu ei tule kestämään kauaa. Minä selviydyn voittajaksi, ja ne saavat tyytyä häviäjän osaan.

Tavaraa

Muutto on jo pidemmän aikaa kutitellut mieleni kaukaisimpia nurkkia. Olen jo usean kuukauden ajan käynyt läpi kaappejani, laatikoitani ja hyllyjäni. Vähän kerrallaan, useassa erässä. Jokaista penkomiskierrosta on seurannut uusi, jonka aikana edellisellä kierroksella ehdottomasti-säilytettävien kategoriaan sijoitetut esineet alkavat yhtäkkiä vaikuttaa turhilta. Lapsuudenkotini on jo keventynyt huimasti, vanhat kaapit huokaisseet helpotuksesta painon hellittäessä, pahvilaatikoita on vapautunut joukoittain uusiokäyttöön. Monet esineet ovat löytäneet kirpputorilta uuden omistajan, jonkun jolta löytyy tarjota uusi koti, kenties näkyvämpi paikka ja tärkeämpi rooli arjen kuvioissa. Itse olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä omistan, miten paljon omistan ja mitä en oikeastaan haluaisi omistaa - mitä tarvitsen, ja tarvitsenko ylipäätään mitään. Olen samalla saanut käydä läpi erilaisia muistoja elämän varrelta; voimakkaita ja haaleita. Ne esineet, jotka ovat välittäneet silmiini ja sormiini vain heikoin signaalin, tai kenties voimakkaan negatiivisen sellaisen, ovat saaneet lähtöpassit. Täten olen vähitellen vapautunut turhan tavaravuoren alta, saanut niskaotteen materiasta.